Maalattu postilaatikko

Ajatus lähti siitä, että halusin ovenpieleen vanhan postilaatikon, johon voisin istuttaa kukkia. Tarkoituksena lisätä nimitaulun kohtaan kauniisti tekstattu ”TERVETULOA”-teksti. Sitten vielä joskus. Kun se siinä sitten tönötti kukkinensa, mietin miten iloinen näky olis postilaatikko, jossa olisi jokin maalaismaisema kyljessä…

 

Pohjana siis vanha peltinen ja ruostunut postilaatikko. Maalina taas hammerite. Maali, jonka voi maalata ruosteen päälle, kunhan kaikki irtonainen aines on poistettu.

 

Ensimmäiseen maalasin ”puukuvion” alle.

 

Sen päälle unikot, kuin lautaseinää vasten…

 

Mun pää on täynnä ideoita näistä. Auringonkukat ja niittymaisema on tuloillaan… päivittelen niistä kuvat tänne heti sitämukaa kun ne on valmiit 😊

Singerin jalkaan kansi

Me ollaan vähän kuin vahingosa alettu keräämään erilaisia vanhoja ompelukoneen jalkoja ja ompelukoneita. Ne vain on niin kertakaikkisen upeita ja monikäyttöisiä, että ei vaan malta lopettaa.

Ompelukone on ennen aikaan ollut se laite, joka jokaisessa taloudessa on tarvittu. Vaikka se on ollut kallis hankkia, se on ollut lähes välttämätön. Siksi jalkoja ja toimiviakin koneita on paljon tarjolla, eikä niiden hintakaan ole päätähuimaava, vaikka jotkut niin luulevat.

Ensimmäisenä kerron uusimmasta tuunauksesta. Se valmistui juuri tänään. Jalan Topi osti torista ja vaikka sen hinta oli kohtuu korkea, sen yksilöllisyys viehätti. Kyseessää siis teollisuuskoneen jalka, jossa ei turhia kruusooksia ole. Ainoastaan poljin on koristeellinen ja muuten jalka on jykevä ja hyvin pelkistetty. Tähän päätettiin tehdä kansikin sitten vähän ronskimmasta materiaalista.

 

Ajatus muokkaantui taas projektin aikana ja lopputulos on parempi, mitä oltiin aluksi edes ajateltu. Homma lähti käyntiin jalan maalauksesta. Hammerite on hyväksi havaittu maali näihin jalkoihin. Ei tarvitse valtavia pohjatöitä, vaan kun irtonainen ruoste hiotaan pois, niin maali toimii pohja- ja pintamaalina.

 

Kansi rakennettiin vahvasta koivuponttilankusta. Lankkujen sivuihin tehtiin höylällä viisteet ja samalla kun niitä lankkuja siinä pyöriteltiin, keksittiin upottaa poljin kanteen. Lankut käsiteltiin harmaalla puuöljyllä.

Lopuksi koko komeus reunustettiin heinäseipäillä. Topi sovitteli ja jiiras seipäät melkosen kätevästi ja vaikka se ei ollut ihan helpoin homma, oli se kyllä vaivan arvoinen.

Mä suorastaan rakastun näihin pöytiin yksitellen ❤

Tarinaa vanhasta kaapista

Tämä kaappi on ollut suvussamme niin kauan, että kukaan ei enää muista sen alkuperää. Vaihtoehtoja toki on. Tekijä on saattanut olla pappani isä Josua, joka on toiminut kotikyläni koulun puukäsityön opettajana koulun ensimmäisinä olemassaolon vuosina ja näin ollen hänen on täytynyt omata jonkinlaisia puusepän taitoja. Pian pappani syntymän jälkeen, vuonnna 1915 Josua on lähtenyt Amerikkaan ja sille tielleen jäänyt. Mutta voi toki olla, että kaappi on kuulunut pappani äidin Sanna-Liisan kapioihin. Kaapista eikä sen maalikerrosten alta löydy mitään vinkkiä asiasta. Ei nimiä, eikä vuosilukuja. Mutta vaikka minkälaisella matematiikalla asiaa ajattelee, on selvää että kaappi on toista sataa vuotta vanha, mahdollisesti tehty jopa jo 1800-luvun puolella.

Kaappi on ollut mummolan alakerran tuvassa käytössä aivan 70-luvulle asti. Tämän jälkeen se on siirretty vintille, kylmään sivukkaaseen, jossa se on tähän asti seisonut. Viimeisten vuosikymmenten aikana kaappi ei ole ollut suoranaisesti kosketuksissa veden kanssa, mutta ilmankosteutta ja lämpötilamuutoksia se on kuitenkin kokenut. Ajan myötä kaapista on sahattu takajaloista pätkät pois, ilmeisesti lattioiden jalkalistojen vuoksi. Myös takaa yläkulmista on pienet palaset poistettu. Aika ronskilla kädellä kalustetta on siis käsitelty. Jokin vahinko on myös aiheuttanut liimauksen pettämisen ja toisella kaapin sivulla on halkeama, joka ulottuu lähes puoleen väliin kaapin kylkeä.

Viime keväänä edesmennyt mummoni lupasi mulle tämän kaapin vielä kotona asuessani, eli yli 20 vuotta sitten. Onneksi en kuitenkaan heti silloin saanut äntiin kaapin kunnostamista. En usko, että mielenkiinto ja kärsivällisyys olisi sillä kohtaa riittänyt tekemään tätä työtä kunnolla.

Nyt kun olin päättänyt kaapin viimein kunnostaa, ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui kaapin siirto pois sieltä vintistä. Isä muisteli jo silloin parikymmentä vuotta taakse päin, että porrashuone on paneloitu kaapin siirron jälkeen, joten se ei välttämättä portaita myöten enää pois sieltä mahdu. No ei mahtunut tosiaan. Kaappia kannettiin kahteen otteeseen eripäin portaisiin, mutta molemmilla kerroilla se jumittui portaissa olevaan käännökseen. Seuraava ajatus olikin vähän miehekäs, että kaapin yläosa sahattaisiin irti… Onneksi tähän ei tarvinnut ryhtyä, vaan isä haki pyöräkuormaajan ja kaappi kannettiin kamarin ikkunalle ja nostettiin siitä ulos kauhaan. Tosin jännitti enemmän kuin Suomi-Ruotsi jääkiekkomatsi, kun Topi seisoi kauhassa pidellen kiinni puoliksi kauhan ulkopuolella retkottavaa valtavaa kaappia. Että kukahan tai mikä tippuu ensimmäisenä vai menisikö kaappi tai kauha alakerran ikkunoista läpi… Mutta ei tippunut, eikä mennyt. Vähän hullunrohkeaa, mutta kun se nyt vaan on maalla vähän tämmöstä. Asiat ratkaistaan tavalla tai toisella ja tällä kertaa se tehtiin sillä toisella tapaa.

Kaappi kuljetettiin loppuvuodesta 2017 Kuortaneelle, meidän remonttityömaalle, koska siellä on hyvät tilat ja olosuhteet tämmösia tuunailuja tehdä. Hauskaa tässä on se, että nyt kun remontissa ei vielä ole mulle paljoakaan tekemistä, saadaan molemmat silti työstää omia juttujamme siinä samassa tilassa.

Olosuhteet ovat vaikuttaneet kaappiin niin, että kuivumisaikaa se vaatii useamman viikon ennen kuin maalia voi pintaan pistää. Mielessäni laskeskelin, että ei tässä silti mitään hätää ole… Jotta saisin pinnan maalattavaan kuntoon, puhutaankin jo useamman viikonlopun työrupeamasta. Päällimmäinen turkoosi maalipinta on ihan nätti väri itsessään, niinpä ajatuksena on vain poistaa irtonainen aines, karhentaa pinta ja maalata kaappi valkoisella kalkkimaalilla. Sitten tietyin osin sopivista kulmista ja nurkista kuluttaa kalkkimaalipintaa hiomalla niin, että alempi maalikerros tulee esiin. Tästä syystä en edes harkinnut maalinpoistoa ja kaapin entisöimistä sillä tyylillä. Muutenkin, kaapilla on tunnearvoa sen verran, että haluan sen pitää. Ja jos se aikoo meillä asua, sen on oltava valkoinen.

Ensimmäisenä kaapista irrotettiin kaikki irtonaiset osat. Eli ovet ja laatikot. Niistä piti irrottaa sitten vielä vetimet ja saranat. Vetimet siksi, että vaikka kyseessä oli aivan ihanat alkuperäiset käsin sorvatut nupit, niissä oli sen verran kulumia ja rikkoontumisia, että niitä ei olisi millään saanut korjattua.

Saranoiden suhteen tuli jossain kohtaa kyllä mieleen, että ne olis voinut olla hyvä säilyttää. Niiden irrotus oli tosin suoranaista tuskaa. Tein töitä yhden päivän asian kanssa ja käpyhän siinä paloi sen päivän aikana melkolailla hiileksi. Ajan myötä kun ovet olivat saaneet osumia, saranoita oli käännelty ja asenneltu nurinpäinkin, osa oli NAULATTU jollain 2,5 tuuman nauloilla runkoon… Voi vain arvata, että saranolille lovetut syvennykset sai irrotuksesta melkoisia osumia ja vaurioita. Säilyttämistä puoltava asia oli saranoiden koko. Mahdollisesti laajentamalla etsintää saman kokoiset saranat olisi ollut mahdollista löytää, mutta paikallisista liikkeistä ei sellaisia löytynyt. Mutta ne saranatkin meni irrotuksessa vähän niin kuin tuusan paskaksi. Uudet saranat piti saada, vaikka ne ei ihan vanhoja aukkoja täyttäkään.

2. viikonloppu

Seuraavana viikonloppuna aloitin hiomisen. Kaikki mahdolliset koneet oli käytössä ja pikkuhiljaa homma lähtikin käyntiin.

Kun paikoin maali irtosi aika reippaasti ja hiomista piti jatkaa melkein puulle asti, löysin kaikkineen viisi maalikerrosta kaapin kyljestä. Nämä maalikerroksetkin ovat merkki siitä, että kaapilla on reilusti ikää ja se on ehtinyt nähdä monenmoista matkallaan…

Hioin kaappia ensimmäisenä päivänä palan matkaa ilman hengityssuojainta. Huomasin kuitenkin, että hullun hommaa! Astmaatikon keuhkot ilmoitti välittömästi tuulen suunnan. Ja kun tarkemmin ajattelee sitäkin, mitä entisajan maalit on sisältäneet, on takuulla parempi ettei semmoisia pölyjä sisäänsä vedä.

3. ja 4. viikonloppu

Parin viikonlopun hiomisen jälkeen pääsin lopulta myös pakkeloimaan. Paikoin rakensin pakkelilla kerros kerrokselta isojakin puuttuvia paloja mm. oviin, hyllyjen reunoihin ja ylälistaan.

Tällä kohtaa laitettiin myös kylki liimaukseen ja puristukseen. Kun kylki oli seuraavana viikonloppuna kuiva, sain rapsutella tursunneet liimat pois ja hioin pinnan tasaiseksi. Näissä liimaushommissa Topi auttoi mua, koska vaikka yrittämällä voisin tälläsiä asioita osatakin, on parempi, että joku joka oikeasti osaa, tekee sen. Ei tartte sitte moneen kertaan samaa asiaa tehrä tai harmitella vähän sinnepäin olevaa lopputulosta..

Niinpä Topi katteli sopivan vahvuista lautaa ja rakensi kaappiin myös ne puuttuvat takajalat. Ja on kyllä varsin uskomatonta, miten hienosti ne uudet jalat siihen kohdilleen istahti.

Pystysaumojen liimauksissa käytettiin PUR-liimaa, joka turpoaa ja on kuivuessaan niin lujaa, että liiman kohdasta sauma ei hajalle mene, vaan paineen alla se rikkoutuu ensin vaikka siitä vierestä. Jalkaliimaukset tehtiin perus erikeepperillä ja näihin liimauksiin pystyi pistää tueksi vielä ruuveja, joilla jalat saatiin tukevasti runkoon kiinni. Ensimmäisen jalan teko olikin helppo homma verrattuna sitten siihen toiseen. Jostain syystä jalka ei vain millään meinannut istua kohdilleen. Mutta lopulta kun puristimet osui oikeisiin kohtiin, lopputulos oli hyvä. Pienet epätasaisuudet korjautui hiomalla ja pakkelilla.

5. viikonloppu

Viidentenä viikonloppuna pääsin viimein maalaamaan! Ihan uskomaton tunne, että tämä kaappi viimein alkoi saamaan sitä lopullista muotoa ja väriä. Kuitenkin ensin sovitettiin paikoilleen ovet. Tämän tiedettiin olevan nyt vähän vaikea nakki, kun ne saranat vaihtui. Saranoiden riipimisen myötä jouduuin tekemään rankempia korjausliikkeitä oven saranoiden syvennysten kanssa, mutta sekin onnistui lakkakitillä ja hiomalla varsin hyvin.

Topi hoiti oviasennuksen melkein tosta vaan. Olin lähinnä vain apupoikana. Ovien kohdistaminen oli siksi hankalaa, kun ne menevät kokonaan kaapin rungon sisään kiinni mennessään, niin on kovin hankalaa yrittää pitää ovea ilmassa kohdallaan, kun toinen ruuvaa saranaa kiinni. Kyse on kuitenkin vain millin heitosta ylä-alasuunnassa. Sinä kohtaa apuun tuli kuitenkin lähes insinöörimäisen kekseliäs ajatus; koska kaapin takalevy oli vielä irti, hyllyn sivuun kiinnitettiin takapuolelta liimapuristimella käsisaha niin, että se tuli etupuolelta palan matkaa ulos. Sen ulostulevan sahan kärjen varaan oven saattoi laskea ja se haki korkeussuunnassa paikkansa lähes automaattisesti. Sitten Topi ruuvaili saranat kiinni. Ovet ei istuneet ihan täydellisesti, vaan kaikki ovet irrotettiin kertaalleen ja niistä hiottiin aika reilulla kädellä ahdistavista reunoista tavaraa pois. Lopulta ovet sujahteli kiinni ja ne sekä saranat irrotettiin vielä maalauksen ajaksi.

Ajatuksena on, että kaapin sisäosat maalataan kalustemaalilla, koska niiden on tarkoitus kestää käytössä ja mulla itselläni ei ole laajempaa kokemusta kalkkimaalin kulutuksen kestosta… Niinpä ajattelin ottaa varman päälle. Ja koska alle jäi niin monenmoista maalia, kalustemaalin alle laitoin Otex tartuntapohjamaalin.

Mielessäni oli vahva visio siitä, että tätä hommaa ei välttämättä kannata tehdä pensselillä. Tai jos tekee, pensselin pitää olla hienokarvainen ja sileä, sellainen joka jäi multa pensselikauppan, kun nuukuuden piru käski jättää sen ostamatta. En halunnut pintoihin pensselin jälkiä, vaan pinnasta pitäisi tulla mahdollisimman tasainen. Ja silti se ajatus katosi johonkin ja lähdin ensimmäisenä maalaamaan sillä pensselillä… sillä huonolla. Onneksi huomasin syntyvän jäljen ja muistin asian melko nopeasti, eikä vahinko sattunut kuin ylimpään hyllyväliin pohjamaalin kanssa. Niinpä jatkoin superlonitelalla, joka ehdottomasti oli parempi ratkaisu tähän. Kun olin saanut pohjamaalin kaikkialle hyllyväleihin, maalasin runkoon ja oviin ensimmäisen kerroksen kalkkimaalia. Siinä oli sitten jo pensselikin taas apuna.

Kun kalkkimaali kuivui, esiin tuli myös ne paikat, joissa oli menneiden vuosien jättämiä roiskeita, öljytahroja, naulan kantoja tai vastaavaa. Kaikki tällaiset paikat näkyivät kalkkimaalin läpi lähes välittömästi maalin kuivuttua ruskeina täplinä ja läiskinä. Mm. yksi ovista on korjattu ilmeisimmin rakennusvaiheessa pienillä nauloilla, joilla oli naulattu oven reunasta lohjennut pieni pala paikoilleen ja kosteista säilytysolosuhteista johtuen naulat olivat mitä ilmeisimmin ruostuneet, kun kerran tulivat siitä maalista läpi. Alkutilanteen kuvissa näkyy myös kannessa jokin musta läntti, joka ei sitten hiomalla ilmeisimmin lähtenytkään kokonaan pois… Onneksi mulla oli vielä tässä vaiheessa sitä pohjamaalia, joka nimenomaan sitoo alleen kaiken tällaisen väriä päästävän epämääräisyyden. Niinpä hioin hienoisesti kaikki kalkkimaalipinnat ja sen jälkeen tiirailin läpi ovet ja rungon ja aina kun silmään otti värjäymä, maalasin kyseisen kohdan pohjamaalilla.

 

Ajatuksena oli, että nyt kaapissa on pohjat maalattuna ja vielä kerran otin esiin pakkelin ja lastan. En millään edes halua jokaista koloa ja jälkeä piiloon, mutta silti ajattelin vielä ”korjailla” pahimpia. Kaapin sisäosat ovat hieman toisarvoiset, eikä käyttöä haittaa lainkaan se, että sinne niitä jälkiä jäi enemmänkin. Jälkiä ja koloja oli lähinnä siksi, että kaapin sisäosien hyllyt on melko raakaa lautaa. Mahdollisesti hienosahattua (entisten maalipintojen alta ei niin selvästi erotu enää) ja osin jopa vajaita lautoja. Paikoin jäljelle jäi myös maalikerrosten aiheuttamaa epätasaisuutta, joka vähän niin kuin kuuluu tähän ja mielestäni se on osa tämän kaapin viehätystä. Ja kun sitten se pakkelilasta alkoi viihtymään vähän liian pitkään kädessä, vihelsin pelin väkisin poikki. Kun ei vaan meinannut osata lopettaa. Pakkeloinnin jälkeen piti sitten vielä tehdä ne pakolliset viimeiset hiomiset ja pakkeloitujen kohtien uudelleen maalaukset.

6. viikonloppu

Nyt alettiin puhumaan viimeisistä maalikerroksista. Ja viikonloppuja takana siis viisi. Ensimmäiseksi maalasin puolikiiltävällä Helmi-kalustemaalilla kaapin ihanat, uudet laatikoiden pohjalevyt sekä takalevyn, sen jälkeen sisäosat. Telalla tosiaan. Ja heti kun se eka kerros siinä paikoillaan oli, alkoi kaappi oikeasti näyttää jotenkin valmiimmalta… Oikeastaan koko viikonlopun fiksailin ja lisäilin vain maalikerroksia sitä mukaa kun edelliset kerrokset kuivui ja sitä mukaa myös varjostumat ja alustan maalikerroksen läpi kuultaminen hävisivät.

Ennen ovien viimeistä paikoilleen sijoittamista piti sitten saada se takalevy paikoilleen. Ei sitä helpoksi epäiltykään, mutta melkein lakkas jo sitten huvittamastakin. Uusi levy oli noin millin vahvempaa kuin vanha ja taustalevy uraa piti avata ja laajentaa. Eikä noin vahvan ja suhteellisen kapean levyn saaminen molemmin puolin uraan mennyt ihan sujuvasti. Kun se lopulta oli saatu toiselle puolen uraansa, se piti saada taittumaan keskeltä niin paljon, että se saadaan ujutettua toisen puolen uraan. Mutta onpa tollanen levy vähän itsepäinenkin halutessaan! Kun se olis pitänyt saada kaarelle keskeltä, se venkoili toisesta päästä eri suuntaan. Mutta lopulta hienoisesti säleetkin lenteli, kun se pompsahti paikoilleen. Levy naulattiin pienillä nauloilla jokaiseen vaakahyllyyn kiinni. Sen verran se halus venkoilla, ettei sille jätetty mitään mahdollisuutta. Ei ole myöskään mahdollista taustalevyä enää ehjänä kaapista irrottaa…

 

Taustalevyn jälkeen kiinnitettiin ovet ja arvata saattaa, että ne ei menneet enää niin hyvin kiinni kuin silloin sovituskerralla. Syynä ovien reunoihin lisääntyneet maalikerrokset sekä taustalevyn vaikutus. Omalta osaltaan levy varmasti veti kaapin runkoa toiseen asentoon ja nythän tosiaan puhutaan niin pienistä mitoista, ettei silmällä niitä edes erota. Mutta koska kalkkimaalikerrosta on kuitenkin tarkoitus hiomalla vielä oikoa ja tasoitella, saadaan ovetkin varmasti vielä toimimaan moitteettomasti. Arvasin, että sen verran koville uuden taustalevyn myötä runko joutuu, että vaurioitakin varmasti syntyy. Ja siksi taustalevyn asennusaika oli juuri nyt. Että kaikki uudet vauriot saadaan vielä korjattua. Ja niinpä maalailin vielä nurkkien maalipintoihin syntyneet hiushalkeamat piiloon.

 

Kuudes viikonloppu takana ja kaappi on enää ihan viimeisiä silauksia vaille valmis.

7. viikonloppu

Mutta kuinkas kävikään…? Se oli vahva visio, että lopuksi kulutan pintaa sopivista kohdista ja saan kaapin näyttämään trendikkäästi kuluneelta. Sitten vaha pintaan. Mutta homma ei edennyt ihan niin… koska olin joutunut pakkeloimaan ja korjaamaan kaapin osia justiin niistä kriittisistä kohdista, ei se keinotekoinen kuluttaminen ollutkaan niin helppoa. Tai siis se ei näyttänytkään siltä kun halusin. Osin alta kuulti se ihana turkoosi väri ja osin ei. Sitten keksin käyttää vihertävää kalkkimaalia valkoisen kaverina. Korjasin siis sillä vihreällä kaikki ne kohdat, jotka ei näyttäneet siltä kuin niiden olis pitänyt. Sitten taas hioin ja maalasin. Ja hioin ja maalasin. Jatkoin tötä koko viikonlopun saamatta lopputuloksesta haluamanlaistani… Oikeen meinasin tuskastua.

Onneksi iloa elämään toi kuitenkin vedintenostoreissulla ostamani termospullot. Pikkasen oli henuusta pysähtyä välillä ryystämään kahvit vaalenapunaisia unelmoiden. ^-^

 

Kun sitten sunnuntai-iltana lopputulos ei vieläkään tyydyttänyt, päätin jättää kaapin odottamaan seuraavaa viikonloppua. Että josko ens viikonloppuna siten jo tietäisin, jatkanko kulumien kanssa taistelua vai hionko kaikki värilliset maalit pois ja teen kaapista valkoisen.

 

8. viikonloppu

Olin jo kertaalleen päättänyt, että kaapista tulee valkoinen, mutta Topi sai mut vielä miettimään asiaa uudestaan. Kun kaappi oli kuulemma hyvän näköinen hänen mielestään. Enkä minä osaa sanoa, mikä mua siinä ahdisti. Eikä mulle yleensä asioiden päättäminen ihan näin vaikeaa ole… Ajattelin siis vielä kokeilla uudestaan. Tein täyden työpäivän ja sain lopulta kaikki ”kulumat” näyttämään keskenään yhteneviltä. Paikoin ne jopa olivat hyvän näköiset, mutta jostain syystä tämä homma vaan alkoi maistua kuivalta puulta. Lopulta taas aikani pyörittyä samaa kehää päätin, että pistän vahan pintaan ja jos joskus tuun vielä niin vahvasti toiselle päälle, että muutos pitää tehdä, maalataan se sitten valkoiseksi. Vielä uudestaan. Niinpä tuhrasin vahan pintaan ja jonkun ajan päästä aloin kiillottamaan vahattuja pintoja. Ei sekään tanssin lailla edennyt… Vahaa oli paikoin tarttunut niin vahvasti pintaan, että sitä piti ensin poistaa karhunkielellä ja sen jälkeen vasta hinkata. Aika kivasti pinta ”lasittui”, kun homma meni niin kuin sen piti.

 

 

Vetimet hankin Ohlssonilta. Siälä oli valikoimaa jos jonkun näköstä, mutta tietysti justiin se vedin jota olin kaappiin alunperin suunnitelut, puuttui hyllystä. Ja vaikka sellainen posliininen ruusuvedin olis miellyttänyt silmää kovasti, ajattelin pitäytyä mahdollisimman lähellä talonpoikaishenkeä. Kun ei tämä kuitenkaan ole mikään keskieurooppalainen hienostus, vaan tämä on Etelä-pohjalainen Komistus!

 

Kaappi kannettiin alakertaan ja aseteltiin paikoilleen. Sinne päin sitten tuhahtelin sille koko illan ajan. Mähän pelkäsin heti alkuun sitä, että jossain kohtaa kyllästyn tähän projektiin ja tulihan se kyllästyminen lopulta sieltä. Ajattelin kuitenkin, että nyt kun se kaappi vaan on siinä valmiina ja otan sen käyttöön, se vain jossain kohtaa alkaa taas näyttämään silmään siltä miltä se mielikuva siitä näytti ennen tämän työn aloitusta.

Tämä oli kyllä ihan valtava työ… Eikä sillä, ettenkö tiennyt mihin lähdin, kun tämän projektin aloitin. Kahdeksan viikonloppua hinkkaamista ja sutimista ja kuivumisen kuuntelua. Ja lopullinen tympääntyminen siihen, että lopputulos ei tyydyttänyt mun silmää. Eikä tästä olis tullut näin hyvä ilman Topia. Olisin varmasti korjannut jalkoja ja tavalla tai toisella ne ovetkin paikoilleen laittanut, mutta väitän että käytettävyys ei olisi ollut lähelläkään sitä, mitä se nyt on.

 

Ja kaikesta huolimatta. Jos tälläsellä eläis, voisin ruveta tekemään tätä vaikka työkseni

”Isoäidin sänky”

Mulla oli pikkusena likkana sellainen sivusta levitettävä sänky. Se oli alunperin isoäidin sänky, jota oli isoäidin kuoleman jälkeen pitkään säilytetty heinäladossa. Sieltä äiti sen nosti päivänvaloon, maalasi ja se päätyi mulle sängyksi. Jossain kohtaa, muutamien vuosien päästä sänky siirtyi takaisin heinälatoon, kun sisällä tuvassa ei sille ollut enää käyttöä eikä tilaakaan. Sitten sattui suuri vahinko ja meidän koko ulkokartano riihtä ja navettaa myöden paloi… siinä meni isoäidin sänky ja paljon paljon muita asioita, joista nykyään saisin ammennettua varmasti isot ilot.

Nyt vähän isompana oon pitkään jo halunnut semmosta sänkyä, jonka voisin tuunata. Valkoiseksi minä sen halusin. Sattui sitten niin että naapureilla oli kotitilallaan ylimääräisenä sänky, jonka ostin. Sänky oli melkolailla alkuperäisessä kuosissaan, mutta yksi jaloista oli poikki. Ja koska jalan korjaaminen olisi tarvinnut sorvia ja melkoisen taitavaa puuseppää, päätin että katkaisen kaikki jalat samasta kohdasta poikki, koska sänky jäi vielä senkin jälkeen oikein sopivan korkuiseksi. Jalan katkaiseminen oikeastaan oli merkittävä tekijä senkin suhteen, että en kokenut pilaavani maalaamalla upeaa vanhaa kalustetta, koska jalat oli näillä taidoilla lähes pakko katkaista ja alkuperäisyys oli jo siten menetetty.

Kuivatin sänkyä kolmisen viikkoa sisätiloissa. Sen jälkeen putsasin ja hioin sitä. Koska sängyssä oli alkuperäinen maali, siihen oli pakko pistää alle pohjamaali. Pohjamaalina käytin otex-tartuntapohjamaalia. Pinnan maalasin kahteen kertaan valkoisella Helmi-kalustemaalilla.

Tämä sänky on melko pieni, pituutta vain noin 170cm. Mutta se sopii minulle vallan mainiosti, kun ei se vie sitten tilaa niin paljoa. Sängyn viehätys on kuitenkin täysin ehjät (jalkoja lukuunottamatta) veistetyt ja sorvatut koristeet, joita mielestäni valkoisuus korostaa juuri oikealla tavalla.

Lopputulos on täsmälleen sellainen, mitä halusin ❤

Virkattujen liinojen uusiokäyttö

En oikein ole yksittäisten pikkuliinojen käyttäjä. Vaikka pidän monenmoisesta krumeluurista, pitsistä ja romanttisista asioista, yksittäiset pienet liinat ei vaan sovellu mun käyttöön. Jostain netin syövereistä idea liinojen uusiokäytöstä jäi mieleen. Kadotin ajatuksen pitkäksi aikaa, mutta jostain se putkahti sitten taas pintaan. Onneksi 😊

 

Vanhoja virkattuja liinoja löytyi omista ja miehen kätköistä. Lopulta kierrettiin jopa kirpputoreja liinoja etsien ja poikkeuksetta joka torilta jäi liina tai useampi kotiin viemisiksi. Ihaninta tässä on kuitenkin se, että ne jo lapsuudesta tutuiksi muodostuneet virkatut liinat kuvioineen löysivät tiensä uudestaan minun arkeen ja juhlaan. Ja sensijaan että kaikki nämä kauniit liinat olis maannut kaapissa taas seuraavat 20 vuotta, niille löytyi käyttötarkoitus.

Hain liinoista suurinpiirtein saman sävyisiä yksilöitä, joita sitten lähdin yhdistelemään aina yhdeksi isommaksi kokonaisuudeksi. Mutta kukapa kuitenkaan kieltäisi käyttämästä riemunkirjavia liinoja keskenään? Oma viehätyksensä siinäkin olisi. Tai kuka estää värjäämästä lopulta koko hommelia esim. mustaksi? No niin kun minä oon sen valkoisen ja vaaleiden sävyjen ystävä… Liinoja olisi mahdollisesti voinut laittaa enemmänkin päällekkäin, mutta pidin siitä että jokainen liina erottuu ryhmästä silti omana itsenänsä. Käytin myös virkattuja lasinalusia täyttämään isoimmiksi jääviä aukkoja.

Olen nähnyt kuvia samalla idealla totutetuista kappaverhoista. Idean soveltaminen jatkuu omalta kohdaltani niin, että seuraavaksi yhdistelen liinoja salusiiniksi keittiön ikkunaan. Näkisin silmissäni luonnonvalkoisista pitsiliinoista kootun salusiinin ja sivuun vedetyt ruutuverhot… Sellaista maalaisromantiikkaa.

Tässä oli taas yksi löydetty ja lainattu idea, jonka toteuttamatta jättäminen olisi ollut ihan oma tappio.