Syysistutukset

Suorastaan rakastan syksyä ja syksyn värejä. Ruskaa, yöpakkasten myötä hiipuvaa vehreyttä ja kullan keltaista auringonpaistetta.

Syksyisin menen melkein sekaisin tarjolla olevista kasveista kauppojen puutarha-osastoilla. Siksi kai käteen tarttuu vähän sitä sun tätä.

Alkusyksystä osa kesäkukista alkaa jo näyttämään näivettyneiltä, mutta kelit on vielä liian lämpimiä kanerville ja callunoille. Silloin vaihdan istutuksiin esim. isoja krysanteemeja, koristekaaleja, verbenoita, hopealankoja ja syklaameja. Nämä kauniit kasvit antavat iloa pitkälle syksyyn ja kestävät hieman kylmempääkin keliä.

Vuosien mittaan olen siirtynyt kanervista callunoihin. Vaikka kanervien väritys on aivan loistava ja ne ovat todella näyttäviä, calluna on kuitenkin kestävämpi, eikä se rusketu tai varise talven mittaan ihan niin pahoin kuin Erica-kanerva. Varsinkin terassilla pidän kanervaa ja sen aiheuttamaa sotkua vähän hankalana. Värjätyt kanervat ja callunat on myös oma lukunsa. Itse kun en värjättyjä varpuja kovin herkästi istutuksiini laittaisi… Syynä värjättyjen karsastamiseen on varmasti ne värjäämisessä käytetyt kirkkaat neonvärit. Ne vaan on mun silmään luonnottomia ja liian räikeitä. Vaikka niissä on toki se etu, että niissä ei ruskettumiset erotu. Mutta mikäs siinä jos sellaisesta tykkää.

On kyllä hienoa, miten paljon variaatioita mm. callunasta on nykypäivänä tarjolla. Esim. muutaman vuoden myynnissä ollut calluna skyline on mielettömän hienon näköinen ja se antaa upean taustan muille kasveille.

On ihana yhdistellä valoja ja istutuksia. Lyhtyjä asetelmien viereen ja valonauhoja ruukkuistutuksiin.

Syksyn istutukset pitää muistaa pitää kosteina. Muutoin ne ehtii ruskettumaan ja kuivumaan ennen talvea. Usein talvi-istutusten kasvit tulevat myyntiin vähän liian aikaisin ja sitä hätäpäissään ostaa äkkiä omansa, vaikka oikeaan syksyyn olisi matkaa vielä kuukausi. Siksi nämä syksyt on vähän arvaamattomia, eikä oikein ikinä osaa arvioida ajankohtaa oikein.

Syksy on kaunis ❤️

Korosta sitä, mitä et voi piilottaa?

Puutarhastamme kaadettiin suuri cembramänty, jonka kantoa ei lähdetty poistamaan. Se kun oli niin valtava pintajuurineen, että puolet puutarhasta olisi myllertynyt korjattavaan kuntoon siinä touhussa. Eikä ollut taloudellisesti järkevää ajattaa kantojyrsintä paikalle yhden kannon takia. Niinpä sovittiin, että annetaan sen olla. Kehitellään sen ympärille jotain sievää niin, että sen olemassaolo ei haittaa.

Kokeilin ensin somistaa kannon sellaiseksi vanhaksi sammaloituneeksi kannoksi. Ihan hyvin se onnistuikin, mutta linnun-ryökäleet kävi repimässä sammalia kannosta, kun mahtoi niiden alla möyriä varsinaiset juhlasafkat. Käytin somistukseen erilaisia sammalia, jäkälää ja maksaruohoja. Muutaman viikon keräilin lintujen levittämiä sammalia pihasta ja sitten sitä laatua tulikin jo kylliksi…

Päätin, että lintujen juhlinta loppuu tähän ja värkkäilin mielessäni keinon siihen, että voisin rakentaa kannon päälle sellaisen haltijan, velhon tai minkälie metsäläisen hatun. Kääntelin ohuesta kanaverkosta kehikon, jonka täytin sammalilla.

Sitten asettelin hatun paikoilleen. Lopuksi piilotin näkyviin jäävän kanaverkon sammal- ja jäkäläkerroksella. Mukaan ujuttelin myös mehitähtiä ja maksaruohoja. Päällimäisen kerroksen kiinnittelin pohjaan noin 5cm pitkillä rautalankahakasilla. Lopuksi kieritin puolasta ohutta rautalankaa mättään ympärille ristiin ja rastiin, että paketti pysyisi varmasti kasassa.

Tein myös rimasta pienet ovi- ja ikkunakarmit, jotka asetettaisiin kantoon. Että se näyttäisi jonkun pienen öttiäisen kodilta. Mutta paikalleen päästyään jotenkin ne ei enää ollutkaan hyvä ajatus… Itse hattu oli niin luonnonläheinen, että ovi ja ikkuna tuntui vähän feikeiltä. Siinä ne nyt vielä ovat, jos vaikka sateet ja aurinko patinoisi ne sellaisiksi, että sopisivat paremmin kannon kylkeen. Tämä kanto kun ei nimittäin heilahda tästä arviolta ainakaan seuraavan 10 vuoden aikana mihinkään.

Isot istutusryhmät

Aloitin jo viime kesänä rakentamaan kukkapenkkejä, siis laajoja istutusalueita huvimajan ympärille, rinteisiin ja muallekin pihaan. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että Topi innostuisi kaatamaan huvimajan molemmilla sivuilla kasvavat suuret Sembramännyt.

Melkoinen työmaa sekin oli… Noin 30 vuotta paikalla kasvaneet männyt kun eivät ole ihan olemattomia riukuja. Kaato oli kuitenkin välttämätön nyt tai viimeistään parin vuoden päästä ja näin jälkeenpäin ajatellen puiden kaataminen oli varsinainen hyvä työ moneltakin kantilta katsoen; Toinen puista kasvoi voimalinjan alla ja oli alkanut jo levittämään kasvuaan latvassa, kun vastaan tuleva magneetti- tai voimakenttä tai mikälie sitä siihen pakotti. Toinen puu taas kasvoi niin likellä huvimajaa, että se meinasi sammaloittaa koko mökin. Maiseman avautuminen järvelle oli yksi hyvistä puolista, mitä kaato tullessaan toi. Tiedän myös että mun on huomattavasti helpompi kasata huvimajan ympärille jonkinmoinen kukkaloisto, kun ei tarvitse sitä asiaa tehdä niiden puiden ehdoilla. Ja kasvaahan pihan toisella laidalla pari uutta samansorttista mäntyä. toki menee vielä 15-20 vuotta, ennen kuin ne ovat yhtä isoja kuin nämä nyt kaadetut.

Ainoa asia, johon ehkä nyt pitää jotain muutoksia sitten tehdä, on se, että pari vuotta sitten mäntyjen varjoon istutettiin muutama timanttituija ja mäntyjen ja tuijien juurelle istuttelin laajat kuunliljaistutukset sekä pari alppiruususa. Nyt alueet ei enää olekaan ihan niin varjoisat, mutta luotan aika vahvasti siihen, että suurien mäntyjen maasta käyttämän kosteuden vapautuminen muille kasveille kompensoi puuttuvan varjon. Tätä tilannetta seurataan ja tehdään tarvittavat siirrot sitten, jos kasvit ei ala kasvupaikoillaan viihtymään.

Oon testannut tällaisen suuren istutusalueen perustamisen tapoja. Kun puhutaan jopa kymmenien neliöiden laajuisesta alueesta, ei sitä ruveta heinä ja juuri kerralla puhdistamaan. Sen homman pitää olla tehokasta ja määrään nähden mahdollisimman kevennettyä.

Tässä nämä mun testaamat tavat. Ja jokainen niistä toimii hyvine ja huonoine puolineen.

Tapa 1

Kantataan alueen reunat lapiolla ja muotoillaan istutusalueen linjat. Kuoritaan nurmi kantatun alueen sisäpuolelta. Täytetään kuorittu alue mullalla.

Hyvät puolet;

Kertaheitolla hyvä ja siisti

Huonot puolet;

Työläs

Pitää olla paikka, johon kuorittu maa roudataan

Tapa 2

Kantataan alueen reunat lapiolla ja muotoillaan istutusalueen linjat. Ruiskutetaan Roundupilla (tai vastaavalla glyfonovalla) kantatun alueen sisäpuoli. Odotellaan muutama päivä ruiskutteen vaikuttamista. Käännetään maa. Levitellään päälle multaa tasaamaan pahimmat lumput.

Hyvät puolet;

Nopea

Huonot puolet;

Työläs, vaikkakaan ei niin työläs kuin tapa 1.

Käännetty maa ja vanhan nurmen juurakko kiusaa vielä parinkin vuoden kuluttua istutuksia tehdessä.

Tapa 3

Kantataan alueen reunat lapiolla ja muotoillaan istutusalueen linjat. Ruiskutetaan Roundupilla kantatun alueen sisäpuoli. Ajetaan päälle humuspitoinen ja maatunut kuorikate.

Hyvät puolet;

Nopea

Kevyt tehdä

Välittömästi hyvän näköinen

Huonot puolet;

Alla oleva nurmikko ja juuristo hankaa vastaan ennen maatumistaan istutuksia tehdessä.

 

Tapa jolla teen kulloisenkin alueen riippuu alla olevasta maasta, kasveista, joita alueelle istutetaan sekä siitä, odottaako kasvit jo jostain kerättyinä taimina vai aionko hankkia ne vasta myöhemmin. Eli onko valmistumisella kiire…

Jos istutukseen tulee perennoja, varsinkaan tuoretta puunkuorihaketta ei voi käyttää liian vahvalti. Sen sijaan maatunut kate tai lähinnä ohuesta oksasta tehty hieno silppu toimii paremmin perennapenkin kattamisessa.

Kaikkein mainiointa tässä on kuitenkin se, että jos vain malttaa mielensä ja suunnittelee tarkkaan alueet, niiden laajuuden ja istutettavat kasvit, voi nämä pohjatyöt tehdä jo vaikka edellisenä kesänä. Ne eivät ole missään vaiheessa keskeneräisen näköisiä, vaan kestävät katsetta koko ajan. Ja ennen kaikkea; kunnolla tehtynä näiden alueiden hoito on naurettavan helppoa.

Karkeampaa otetta ruuan laittoon

Viime talvena, kun Topi lähti kaatamaan hakepuita, pyysin tuliaisiksi koivupuusta leikattuja sopivaisia leippoja, pyörylöitä, joista saisin tuunailtua leikkuulautoja. No niitähän sitten tuli. Soikiona ja pyöreänä ja ohuempana ja paksumpana. Nämä pyörylät oli sahattu noin 30 vuotta vanhoista puista, eli halkaisija 20 ja 30 cm välillä.

Ongelmahan näissä pyörylöissä on kuivattaminen niin, että ne eivät halkea. Jostain luin, että kuivatuksen pitäisi tapahtua esim. sahajauholäjässä, jolloin kuivamiseen kuluu aikaakin useita kuukausia. Eli järkikin sen toki sanoo, että kuivamisen pitää tapahtua mahdollisimman hitaasti ja sahajauholäjä varmasti hidastaa kuivumista. Toisaalta taas kuulin, että kaatamisajankohtakin vaikuttaa puun käyttäytymiseen. Mistään en kuitenkaan tätä suositeltua ajankohtaa saanut selville. Ilmeisesti helmikuun loppu, kovien pakkasten välissä oli hyvä aika, kun ainakin nyt toukokuulla, puut ovat melko hyvin halkeamilta säästyneet ilman sitä sahajauhoakin, lukuunottamatta muutamaa hiushalkeamaa, jotka eivät näitä lautoja kuitenkaan vielä pilaa.

Lähdin työstämään yhtä kuivanutta, noin 20 asteen lämpötilaan oleentunutta levyä leikkuulaudaksi, tarkoituksena polttaa reunaan jotain kuvioita polttokolvilla.

Kolvin ostin biltemasta varsin edukkaaseen hintaan… Tässä kohtaa laite oli enemmän, kuin odotin hintaan nähden sen olevan. Hyvä niin. Ja idea poltettavista kuvioista kehittyi ja vahvistui matkan varrella.

Hioin puulautasta molemmin puolin ensin 40 paperilla ja hienonsin paperia, kun epätasaisuudet alkoi häviämään. Onpahan koivu kyllä kova puu… Melko kovan työn sai tehdä, mutta ei mitään taida ilmaiseksi ikinä muutenkaan saada. Pinnasta tuli uskomattoman sileä ja kaunis.

Poltin rinkiin sanoja riimukirjaimilla ja lopuksi öljysin puun ruokaöljyllä.

Tämähän nyt vasta onnistunut kokeilu oli! Synttärilahja veljelleni. Onaa! 😉

Kottikärryt naista myöden

Ajatus lähti liikkeelle sitä, että talon kottikärryt oli vähän vankempaa tekoa, alunperin navettatöissä käytetyt kärryt. Sellaiset ”ikuiset”, jotka on alkujaan tehty kestämään. Ei toki ole näin riskille naiselle ongelma työnnellä niitä, mutta ihan pakko myöntää, että sellaisissa pikkuisissa puutarhatöissä turhan jykevät kärryt ei välttämättä paljoa helpota sitä työtä.

Hain motonetista ihan sellaiset perus-alumiinikärryt. Edulliset ja ennen kaikkea kevyet. Näiden kärryjen keveys on jo mökillä testattu ja tultu siihen lopputulokseen, ettei sinne hiekkaa ja kiviä pistetä. Pelkkää puutahajätettä ja sen semmoista kevyttä kuljetettavaa.

Aisoihin, pyörään ja kärryn sisäosaan ei ole mitään tarvetta koskea ja onhan sekin selvää, että ei se maali tule iänkaiken tällaisessa työvälineessä pysymään, mutta kulumisen jäljet sitten vain kuuluu siihen.

 

Ulkopinnasta pyyhittiin tinnerillä ensin kaikki varastorasvat pois. Tai ainakin se oli tavoite. Yllättävän pitkälti ja usean pyyhintäkerran jälkeen pyyhinliina vielä mustui… Sen jälkeen pintaa karhennettiin kevyesti karhunkielellä ja vielä kerran pyyhkäisy tinnerillä. Kärryn taitetut reunat peitettiin maalarinteipillä. Harmaa pohjamaali spraypurkista ja ohjeen mukainen kuivumisaika antoi hyvän pohjan pinnalle. Sitten sain pintaan sen ihanan vaalenapunaisen värin. Myös se spraypullosta.

 

Pintamaalina oli ihan tavallinen spraymaali. Ehkä jokin automaali voisi olla kovempaa ja kestää paremmin, mutta ei semmoista tähän hätään vaaleanpunaisena löytynyt =D Pohjamaalia maalamiseen kului vajaa purkki ja pintamaalia hieman reilu purkki.

Kopan annettiin kuivua useampi vuorokausi ennen aisojen ja pyörän asennusta.

 

Onhan tämä nyt taas kertakaikkisen ihana! Voisin suositella vaikka äitienpäivälahjaksi  puutarhanhoitoa harrastavalle äidille.

Tarinaa vanhasta kaapista

Tämä kaappi on ollut suvussamme niin kauan, että kukaan ei enää muista sen alkuperää. Vaihtoehtoja toki on. Tekijä on saattanut olla pappani isä Josua, joka on toiminut kotikyläni koulun puukäsityön opettajana koulun ensimmäisinä olemassaolon vuosina ja näin ollen hänen on täytynyt omata jonkinlaisia puusepän taitoja. Pian pappani syntymän jälkeen, vuonnna 1915 Josua on lähtenyt Amerikkaan ja sille tielleen jäänyt. Mutta voi toki olla, että kaappi on kuulunut pappani äidin Sanna-Liisan kapioihin. Kaapista eikä sen maalikerrosten alta löydy mitään vinkkiä asiasta. Ei nimiä, eikä vuosilukuja. Mutta vaikka minkälaisella matematiikalla asiaa ajattelee, on selvää että kaappi on toista sataa vuotta vanha, mahdollisesti tehty jopa jo 1800-luvun puolella.

Kaappi on ollut mummolan alakerran tuvassa käytössä aivan 70-luvulle asti. Tämän jälkeen se on siirretty vintille, kylmään sivukkaaseen, jossa se on tähän asti seisonut. Viimeisten vuosikymmenten aikana kaappi ei ole ollut suoranaisesti kosketuksissa veden kanssa, mutta ilmankosteutta ja lämpötilamuutoksia se on kuitenkin kokenut. Ajan myötä kaapista on sahattu takajaloista pätkät pois, ilmeisesti lattioiden jalkalistojen vuoksi. Myös takaa yläkulmista on pienet palaset poistettu. Aika ronskilla kädellä kalustetta on siis käsitelty. Jokin vahinko on myös aiheuttanut liimauksen pettämisen ja toisella kaapin sivulla on halkeama, joka ulottuu lähes puoleen väliin kaapin kylkeä.

Viime keväänä edesmennyt mummoni lupasi mulle tämän kaapin vielä kotona asuessani, eli yli 20 vuotta sitten. Onneksi en kuitenkaan heti silloin saanut äntiin kaapin kunnostamista. En usko, että mielenkiinto ja kärsivällisyys olisi sillä kohtaa riittänyt tekemään tätä työtä kunnolla.

Nyt kun olin päättänyt kaapin viimein kunnostaa, ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui kaapin siirto pois sieltä vintistä. Isä muisteli jo silloin parikymmentä vuotta taakse päin, että porrashuone on paneloitu kaapin siirron jälkeen, joten se ei välttämättä portaita myöten enää pois sieltä mahdu. No ei mahtunut tosiaan. Kaappia kannettiin kahteen otteeseen eripäin portaisiin, mutta molemmilla kerroilla se jumittui portaissa olevaan käännökseen. Seuraava ajatus olikin vähän miehekäs, että kaapin yläosa sahattaisiin irti… Onneksi tähän ei tarvinnut ryhtyä, vaan isä haki pyöräkuormaajan ja kaappi kannettiin kamarin ikkunalle ja nostettiin siitä ulos kauhaan. Tosin jännitti enemmän kuin Suomi-Ruotsi jääkiekkomatsi, kun Topi seisoi kauhassa pidellen kiinni puoliksi kauhan ulkopuolella retkottavaa valtavaa kaappia. Että kukahan tai mikä tippuu ensimmäisenä vai menisikö kaappi tai kauha alakerran ikkunoista läpi… Mutta ei tippunut, eikä mennyt. Vähän hullunrohkeaa, mutta kun se nyt vaan on maalla vähän tämmöstä. Asiat ratkaistaan tavalla tai toisella ja tällä kertaa se tehtiin sillä toisella tapaa.

Kaappi kuljetettiin loppuvuodesta 2017 Kuortaneelle, meidän remonttityömaalle, koska siellä on hyvät tilat ja olosuhteet tämmösia tuunailuja tehdä. Hauskaa tässä on se, että nyt kun remontissa ei vielä ole mulle paljoakaan tekemistä, saadaan molemmat silti työstää omia juttujamme siinä samassa tilassa.

Olosuhteet ovat vaikuttaneet kaappiin niin, että kuivumisaikaa se vaatii useamman viikon ennen kuin maalia voi pintaan pistää. Mielessäni laskeskelin, että ei tässä silti mitään hätää ole… Jotta saisin pinnan maalattavaan kuntoon, puhutaankin jo useamman viikonlopun työrupeamasta. Päällimmäinen turkoosi maalipinta on ihan nätti väri itsessään, niinpä ajatuksena on vain poistaa irtonainen aines, karhentaa pinta ja maalata kaappi valkoisella kalkkimaalilla. Sitten tietyin osin sopivista kulmista ja nurkista kuluttaa kalkkimaalipintaa hiomalla niin, että alempi maalikerros tulee esiin. Tästä syystä en edes harkinnut maalinpoistoa ja kaapin entisöimistä sillä tyylillä. Muutenkin, kaapilla on tunnearvoa sen verran, että haluan sen pitää. Ja jos se aikoo meillä asua, sen on oltava valkoinen.

Ensimmäisenä kaapista irrotettiin kaikki irtonaiset osat. Eli ovet ja laatikot. Niistä piti irrottaa sitten vielä vetimet ja saranat. Vetimet siksi, että vaikka kyseessä oli aivan ihanat alkuperäiset käsin sorvatut nupit, niissä oli sen verran kulumia ja rikkoontumisia, että niitä ei olisi millään saanut korjattua.

Saranoiden suhteen tuli jossain kohtaa kyllä mieleen, että ne olis voinut olla hyvä säilyttää. Niiden irrotus oli tosin suoranaista tuskaa. Tein töitä yhden päivän asian kanssa ja käpyhän siinä paloi sen päivän aikana melkolailla hiileksi. Ajan myötä kun ovet olivat saaneet osumia, saranoita oli käännelty ja asenneltu nurinpäinkin, osa oli NAULATTU jollain 2,5 tuuman nauloilla runkoon… Voi vain arvata, että saranolille lovetut syvennykset sai irrotuksesta melkoisia osumia ja vaurioita. Säilyttämistä puoltava asia oli saranoiden koko. Mahdollisesti laajentamalla etsintää saman kokoiset saranat olisi ollut mahdollista löytää, mutta paikallisista liikkeistä ei sellaisia löytynyt. Mutta ne saranatkin meni irrotuksessa vähän niin kuin tuusan paskaksi. Uudet saranat piti saada, vaikka ne ei ihan vanhoja aukkoja täyttäkään.

2. viikonloppu

Seuraavana viikonloppuna aloitin hiomisen. Kaikki mahdolliset koneet oli käytössä ja pikkuhiljaa homma lähtikin käyntiin.

Kun paikoin maali irtosi aika reippaasti ja hiomista piti jatkaa melkein puulle asti, löysin kaikkineen viisi maalikerrosta kaapin kyljestä. Nämä maalikerroksetkin ovat merkki siitä, että kaapilla on reilusti ikää ja se on ehtinyt nähdä monenmoista matkallaan…

Hioin kaappia ensimmäisenä päivänä palan matkaa ilman hengityssuojainta. Huomasin kuitenkin, että hullun hommaa! Astmaatikon keuhkot ilmoitti välittömästi tuulen suunnan. Ja kun tarkemmin ajattelee sitäkin, mitä entisajan maalit on sisältäneet, on takuulla parempi ettei semmoisia pölyjä sisäänsä vedä.

3. ja 4. viikonloppu

Parin viikonlopun hiomisen jälkeen pääsin lopulta myös pakkeloimaan. Paikoin rakensin pakkelilla kerros kerrokselta isojakin puuttuvia paloja mm. oviin, hyllyjen reunoihin ja ylälistaan.

Tällä kohtaa laitettiin myös kylki liimaukseen ja puristukseen. Kun kylki oli seuraavana viikonloppuna kuiva, sain rapsutella tursunneet liimat pois ja hioin pinnan tasaiseksi. Näissä liimaushommissa Topi auttoi mua, koska vaikka yrittämällä voisin tälläsiä asioita osatakin, on parempi, että joku joka oikeasti osaa, tekee sen. Ei tartte sitte moneen kertaan samaa asiaa tehrä tai harmitella vähän sinnepäin olevaa lopputulosta..

Niinpä Topi katteli sopivan vahvuista lautaa ja rakensi kaappiin myös ne puuttuvat takajalat. Ja on kyllä varsin uskomatonta, miten hienosti ne uudet jalat siihen kohdilleen istahti.

Pystysaumojen liimauksissa käytettiin PUR-liimaa, joka turpoaa ja on kuivuessaan niin lujaa, että liiman kohdasta sauma ei hajalle mene, vaan paineen alla se rikkoutuu ensin vaikka siitä vierestä. Jalkaliimaukset tehtiin perus erikeepperillä ja näihin liimauksiin pystyi pistää tueksi vielä ruuveja, joilla jalat saatiin tukevasti runkoon kiinni. Ensimmäisen jalan teko olikin helppo homma verrattuna sitten siihen toiseen. Jostain syystä jalka ei vain millään meinannut istua kohdilleen. Mutta lopulta kun puristimet osui oikeisiin kohtiin, lopputulos oli hyvä. Pienet epätasaisuudet korjautui hiomalla ja pakkelilla.

5. viikonloppu

Viidentenä viikonloppuna pääsin viimein maalaamaan! Ihan uskomaton tunne, että tämä kaappi viimein alkoi saamaan sitä lopullista muotoa ja väriä. Kuitenkin ensin sovitettiin paikoilleen ovet. Tämän tiedettiin olevan nyt vähän vaikea nakki, kun ne saranat vaihtui. Saranoiden riipimisen myötä jouduuin tekemään rankempia korjausliikkeitä oven saranoiden syvennysten kanssa, mutta sekin onnistui lakkakitillä ja hiomalla varsin hyvin.

Topi hoiti oviasennuksen melkein tosta vaan. Olin lähinnä vain apupoikana. Ovien kohdistaminen oli siksi hankalaa, kun ne menevät kokonaan kaapin rungon sisään kiinni mennessään, niin on kovin hankalaa yrittää pitää ovea ilmassa kohdallaan, kun toinen ruuvaa saranaa kiinni. Kyse on kuitenkin vain millin heitosta ylä-alasuunnassa. Sinä kohtaa apuun tuli kuitenkin lähes insinöörimäisen kekseliäs ajatus; koska kaapin takalevy oli vielä irti, hyllyn sivuun kiinnitettiin takapuolelta liimapuristimella käsisaha niin, että se tuli etupuolelta palan matkaa ulos. Sen ulostulevan sahan kärjen varaan oven saattoi laskea ja se haki korkeussuunnassa paikkansa lähes automaattisesti. Sitten Topi ruuvaili saranat kiinni. Ovet ei istuneet ihan täydellisesti, vaan kaikki ovet irrotettiin kertaalleen ja niistä hiottiin aika reilulla kädellä ahdistavista reunoista tavaraa pois. Lopulta ovet sujahteli kiinni ja ne sekä saranat irrotettiin vielä maalauksen ajaksi.

Ajatuksena on, että kaapin sisäosat maalataan kalustemaalilla, koska niiden on tarkoitus kestää käytössä ja mulla itselläni ei ole laajempaa kokemusta kalkkimaalin kulutuksen kestosta… Niinpä ajattelin ottaa varman päälle. Ja koska alle jäi niin monenmoista maalia, kalustemaalin alle laitoin Otex tartuntapohjamaalin.

Mielessäni oli vahva visio siitä, että tätä hommaa ei välttämättä kannata tehdä pensselillä. Tai jos tekee, pensselin pitää olla hienokarvainen ja sileä, sellainen joka jäi multa pensselikauppan, kun nuukuuden piru käski jättää sen ostamatta. En halunnut pintoihin pensselin jälkiä, vaan pinnasta pitäisi tulla mahdollisimman tasainen. Ja silti se ajatus katosi johonkin ja lähdin ensimmäisenä maalaamaan sillä pensselillä… sillä huonolla. Onneksi huomasin syntyvän jäljen ja muistin asian melko nopeasti, eikä vahinko sattunut kuin ylimpään hyllyväliin pohjamaalin kanssa. Niinpä jatkoin superlonitelalla, joka ehdottomasti oli parempi ratkaisu tähän. Kun olin saanut pohjamaalin kaikkialle hyllyväleihin, maalasin runkoon ja oviin ensimmäisen kerroksen kalkkimaalia. Siinä oli sitten jo pensselikin taas apuna.

Kun kalkkimaali kuivui, esiin tuli myös ne paikat, joissa oli menneiden vuosien jättämiä roiskeita, öljytahroja, naulan kantoja tai vastaavaa. Kaikki tällaiset paikat näkyivät kalkkimaalin läpi lähes välittömästi maalin kuivuttua ruskeina täplinä ja läiskinä. Mm. yksi ovista on korjattu ilmeisimmin rakennusvaiheessa pienillä nauloilla, joilla oli naulattu oven reunasta lohjennut pieni pala paikoilleen ja kosteista säilytysolosuhteista johtuen naulat olivat mitä ilmeisimmin ruostuneet, kun kerran tulivat siitä maalista läpi. Alkutilanteen kuvissa näkyy myös kannessa jokin musta läntti, joka ei sitten hiomalla ilmeisimmin lähtenytkään kokonaan pois… Onneksi mulla oli vielä tässä vaiheessa sitä pohjamaalia, joka nimenomaan sitoo alleen kaiken tällaisen väriä päästävän epämääräisyyden. Niinpä hioin hienoisesti kaikki kalkkimaalipinnat ja sen jälkeen tiirailin läpi ovet ja rungon ja aina kun silmään otti värjäymä, maalasin kyseisen kohdan pohjamaalilla.

 

Ajatuksena oli, että nyt kaapissa on pohjat maalattuna ja vielä kerran otin esiin pakkelin ja lastan. En millään edes halua jokaista koloa ja jälkeä piiloon, mutta silti ajattelin vielä ”korjailla” pahimpia. Kaapin sisäosat ovat hieman toisarvoiset, eikä käyttöä haittaa lainkaan se, että sinne niitä jälkiä jäi enemmänkin. Jälkiä ja koloja oli lähinnä siksi, että kaapin sisäosien hyllyt on melko raakaa lautaa. Mahdollisesti hienosahattua (entisten maalipintojen alta ei niin selvästi erotu enää) ja osin jopa vajaita lautoja. Paikoin jäljelle jäi myös maalikerrosten aiheuttamaa epätasaisuutta, joka vähän niin kuin kuuluu tähän ja mielestäni se on osa tämän kaapin viehätystä. Ja kun sitten se pakkelilasta alkoi viihtymään vähän liian pitkään kädessä, vihelsin pelin väkisin poikki. Kun ei vaan meinannut osata lopettaa. Pakkeloinnin jälkeen piti sitten vielä tehdä ne pakolliset viimeiset hiomiset ja pakkeloitujen kohtien uudelleen maalaukset.

6. viikonloppu

Nyt alettiin puhumaan viimeisistä maalikerroksista. Ja viikonloppuja takana siis viisi. Ensimmäiseksi maalasin puolikiiltävällä Helmi-kalustemaalilla kaapin ihanat, uudet laatikoiden pohjalevyt sekä takalevyn, sen jälkeen sisäosat. Telalla tosiaan. Ja heti kun se eka kerros siinä paikoillaan oli, alkoi kaappi oikeasti näyttää jotenkin valmiimmalta… Oikeastaan koko viikonlopun fiksailin ja lisäilin vain maalikerroksia sitä mukaa kun edelliset kerrokset kuivui ja sitä mukaa myös varjostumat ja alustan maalikerroksen läpi kuultaminen hävisivät.

Ennen ovien viimeistä paikoilleen sijoittamista piti sitten saada se takalevy paikoilleen. Ei sitä helpoksi epäiltykään, mutta melkein lakkas jo sitten huvittamastakin. Uusi levy oli noin millin vahvempaa kuin vanha ja taustalevy uraa piti avata ja laajentaa. Eikä noin vahvan ja suhteellisen kapean levyn saaminen molemmin puolin uraan mennyt ihan sujuvasti. Kun se lopulta oli saatu toiselle puolen uraansa, se piti saada taittumaan keskeltä niin paljon, että se saadaan ujutettua toisen puolen uraan. Mutta onpa tollanen levy vähän itsepäinenkin halutessaan! Kun se olis pitänyt saada kaarelle keskeltä, se venkoili toisesta päästä eri suuntaan. Mutta lopulta hienoisesti säleetkin lenteli, kun se pompsahti paikoilleen. Levy naulattiin pienillä nauloilla jokaiseen vaakahyllyyn kiinni. Sen verran se halus venkoilla, ettei sille jätetty mitään mahdollisuutta. Ei ole myöskään mahdollista taustalevyä enää ehjänä kaapista irrottaa…

 

Taustalevyn jälkeen kiinnitettiin ovet ja arvata saattaa, että ne ei menneet enää niin hyvin kiinni kuin silloin sovituskerralla. Syynä ovien reunoihin lisääntyneet maalikerrokset sekä taustalevyn vaikutus. Omalta osaltaan levy varmasti veti kaapin runkoa toiseen asentoon ja nythän tosiaan puhutaan niin pienistä mitoista, ettei silmällä niitä edes erota. Mutta koska kalkkimaalikerrosta on kuitenkin tarkoitus hiomalla vielä oikoa ja tasoitella, saadaan ovetkin varmasti vielä toimimaan moitteettomasti. Arvasin, että sen verran koville uuden taustalevyn myötä runko joutuu, että vaurioitakin varmasti syntyy. Ja siksi taustalevyn asennusaika oli juuri nyt. Että kaikki uudet vauriot saadaan vielä korjattua. Ja niinpä maalailin vielä nurkkien maalipintoihin syntyneet hiushalkeamat piiloon.

 

Kuudes viikonloppu takana ja kaappi on enää ihan viimeisiä silauksia vaille valmis.

7. viikonloppu

Mutta kuinkas kävikään…? Se oli vahva visio, että lopuksi kulutan pintaa sopivista kohdista ja saan kaapin näyttämään trendikkäästi kuluneelta. Sitten vaha pintaan. Mutta homma ei edennyt ihan niin… koska olin joutunut pakkeloimaan ja korjaamaan kaapin osia justiin niistä kriittisistä kohdista, ei se keinotekoinen kuluttaminen ollutkaan niin helppoa. Tai siis se ei näyttänytkään siltä kun halusin. Osin alta kuulti se ihana turkoosi väri ja osin ei. Sitten keksin käyttää vihertävää kalkkimaalia valkoisen kaverina. Korjasin siis sillä vihreällä kaikki ne kohdat, jotka ei näyttäneet siltä kuin niiden olis pitänyt. Sitten taas hioin ja maalasin. Ja hioin ja maalasin. Jatkoin tötä koko viikonlopun saamatta lopputuloksesta haluamanlaistani… Oikeen meinasin tuskastua.

Onneksi iloa elämään toi kuitenkin vedintenostoreissulla ostamani termospullot. Pikkasen oli henuusta pysähtyä välillä ryystämään kahvit vaalenapunaisia unelmoiden. ^-^

 

Kun sitten sunnuntai-iltana lopputulos ei vieläkään tyydyttänyt, päätin jättää kaapin odottamaan seuraavaa viikonloppua. Että josko ens viikonloppuna siten jo tietäisin, jatkanko kulumien kanssa taistelua vai hionko kaikki värilliset maalit pois ja teen kaapista valkoisen.

 

8. viikonloppu

Olin jo kertaalleen päättänyt, että kaapista tulee valkoinen, mutta Topi sai mut vielä miettimään asiaa uudestaan. Kun kaappi oli kuulemma hyvän näköinen hänen mielestään. Enkä minä osaa sanoa, mikä mua siinä ahdisti. Eikä mulle yleensä asioiden päättäminen ihan näin vaikeaa ole… Ajattelin siis vielä kokeilla uudestaan. Tein täyden työpäivän ja sain lopulta kaikki ”kulumat” näyttämään keskenään yhteneviltä. Paikoin ne jopa olivat hyvän näköiset, mutta jostain syystä tämä homma vaan alkoi maistua kuivalta puulta. Lopulta taas aikani pyörittyä samaa kehää päätin, että pistän vahan pintaan ja jos joskus tuun vielä niin vahvasti toiselle päälle, että muutos pitää tehdä, maalataan se sitten valkoiseksi. Vielä uudestaan. Niinpä tuhrasin vahan pintaan ja jonkun ajan päästä aloin kiillottamaan vahattuja pintoja. Ei sekään tanssin lailla edennyt… Vahaa oli paikoin tarttunut niin vahvasti pintaan, että sitä piti ensin poistaa karhunkielellä ja sen jälkeen vasta hinkata. Aika kivasti pinta ”lasittui”, kun homma meni niin kuin sen piti.

 

 

Vetimet hankin Ohlssonilta. Siälä oli valikoimaa jos jonkun näköstä, mutta tietysti justiin se vedin jota olin kaappiin alunperin suunnitelut, puuttui hyllystä. Ja vaikka sellainen posliininen ruusuvedin olis miellyttänyt silmää kovasti, ajattelin pitäytyä mahdollisimman lähellä talonpoikaishenkeä. Kun ei tämä kuitenkaan ole mikään keskieurooppalainen hienostus, vaan tämä on Etelä-pohjalainen Komistus!

 

Kaappi kannettiin alakertaan ja aseteltiin paikoilleen. Sinne päin sitten tuhahtelin sille koko illan ajan. Mähän pelkäsin heti alkuun sitä, että jossain kohtaa kyllästyn tähän projektiin ja tulihan se kyllästyminen lopulta sieltä. Ajattelin kuitenkin, että nyt kun se kaappi vaan on siinä valmiina ja otan sen käyttöön, se vain jossain kohtaa alkaa taas näyttämään silmään siltä miltä se mielikuva siitä näytti ennen tämän työn aloitusta.

Tämä oli kyllä ihan valtava työ… Eikä sillä, ettenkö tiennyt mihin lähdin, kun tämän projektin aloitin. Kahdeksan viikonloppua hinkkaamista ja sutimista ja kuivumisen kuuntelua. Ja lopullinen tympääntyminen siihen, että lopputulos ei tyydyttänyt mun silmää. Eikä tästä olis tullut näin hyvä ilman Topia. Olisin varmasti korjannut jalkoja ja tavalla tai toisella ne ovetkin paikoilleen laittanut, mutta väitän että käytettävyys ei olisi ollut lähelläkään sitä, mitä se nyt on.

 

Ja kaikesta huolimatta. Jos tälläsellä eläis, voisin ruveta tekemään tätä vaikka työkseni