Mätitahnahyrrät

Tässä on ehkä nopein ja suolaisin pikkupurtava, jota voi tituleerata itse tehdyksi. Aineksina valmis voitaikina, matitahnaa tuubista sekä juustoraaste.

Yksinkertaisuudessaan voitaikina kaulitaan ohueksi levyksi ja sen päälle levitetään kerros mätitahnaa. Ripotellaan pintaan juusto ja pöritellään taikina rullaksi. Rullasta leikataan noin 1-1,5cm vahvuisia kiekkoja, jotka asetellaan pellille ja paistetaan 200 asteessa noin 15 minuuttia. Aika tarkalla on tämä paistaminen. Kun kyseessä on voitaikina, se jää helposti sisältä taikinaiseksi. Eli reilusti saa tulla väriä pintaan.

Tämä hyrrä on yllättävän makuinen.  Jos ei tiedä, että sisällä on mätitahnaa, ei sitä maustakaan ihan heti arvaa.

Saaristolaisleipää ja kalajuttu

Aivan lyömätön yhdistelmä!! Jos siis sattuu tykkäämään mausteisesta leivästä ja kylmäsavu- tai graavilohesta. Itse en tosta kalasta, tai lähinnä sen suutuntumasta pidä, mutta tässä kohtaa kyseinen kala toimii myös mulle. Varsinkin tälläisenä leivän ja kalajutun kombona.

Saaristolaisleivän teko on niin pitkä prosessi, että jos työpäivän päälle aikoo satsin leipoa, pitää olla vähän asiallakin, ettei yötä myören tartte valvoa. Taikinan nostatus ja paisto, kumpainenkin ottaa aikaa 2-3 tuntia. Yleensä itse nostatan 2 tuntia ja paistan 2,5 tuntia. Aineksina käytetään monensorttista jauhoa, mutta ei suinkaan leipä voi olla näin makoisaa, jos sen pelkästä vehnäsestä tekee.

Toiset leipovat leivän piimään tai appelsiinimehuun, itse olen omanehusta tehdyn leivän kannalla. Tämän leivän leipominen ei ole lainkaan niin hankalaa, mitä käytettävien materiaalien määrästä tai mausta voisi olettaa. Tämä on oikeastaan helpoin leipä, mitä olen ikinä tehnyt.

Ainekset:

1 litra omenamehua
75 g hiivaa
3dl siirappia
1rki suolaa
3 dl maltaita
3 dl leseitä
3dl ruisjauhoja
9dl hiivaleipäjauhoja

siirappivettä voiteluun

Omenamehun on hyvä olla kädenlämpöistä. Huoneenlämpöiseen mehuun tehty taikina ei lähde kovin nopsaan nousemaan.

Sekoitan aina ensin suolan, pari ruokalusikallista siirappia ja hiivan keskenään, koska silloin hiivasta tulee juokseva ja sitä ei ole mitään ongelmaa saada sekaantumaan nesteeseen.

Sitten tähän hiivan, suolan ja siirapin seokseen sekoitetaan mehu, loppu siirappi ja kuivat aineet. Taikina jää melko löysäksi.

Paistamisessa käytän korkeita 1,8 litran foliovuokia paistossa. Vuokat voidellaan ja taikina tasataan niihin ja ne jätetään nousemaan liinan alle.

Nostatuksen jälkeen leipiä paistetaan 175 asteessa 2-2,5 tuntia. Paistamisen aikana leipien pintaa sivellään siirappivedellä.

Tämä leipä ei hetkessä pilaannu. Oikeastaan vaan paranee vähän vanhetessaan. Ei myöskään ole nuukalla, käyttääkö hiivaleipäjauhojen sijaan vehnäjauhoja tai vaikka sämpyläjauhoja.

Kalajutulla on varmasti joku oikea nimikin, mutta mulle riittää tämä kalajuttu. Tämä resepti on oma mukaelmani äitini tekemästä samankaltaisesta herkusta.

Ainekset:

200g kylmäsavustettua lohta
1 prk (150g) tuorejuustoa
1 punasipuli
1 prk smetanaa
2 keitettyä kananmunaa
lohen mätiä (100g tai oman maun mukaan)
tuoretta tilliä

 

Kaikki ainekset pilkotaan pieniksi kuutioiksi ja sekoitetaan yhteen. Jos mädissä on nestettä, se on hyvä siivilöidä pois, ettei kalajutusta tule liian vetistä. Myös kananmunat on hyvä jäähdyttää täysin ennen niiden lisäämistä juttuun.

 

 

Huurteiset hedelmät

Ostin kaupasta pussillisen omenoita. Ihan tavallisia omppuja, mutta niissä oli jotenkin valtavan voimakas tuoksu. Kun pussin suuta vähänkin raotti, tuoksu suorastaan yllätti.

Halusin tuunata omenat aikaan sopiviksi, joten päätin tehdä niihin ”huurteen”. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti munanvalkuaisella ja kidesokerilla.

Varasin munanvalkuaisen ja pullasudin valmiiksi ja syvälle lautaselle kippasin hyvän läjän sokeria.

Aloitin valkuaisen sutimisen omenaan sen alaosasta pidellen kiinni omenan kannasta. Kun olin saanut sudittua valkuaista tasaisen kerroksen noin puoleen väliin omenaa, nostin omenan sokeriläjän päälle ja jatkoin sutimista, kunnes omena oli kauttaaltaan valkuaisella käsitelty. Sen jälkeen nostelin omenan päälle sokeria ja kääntelin sitä sokerissa niin, että sokeria oli tarttunut joka puolelle omenaa. Sitten nostin sen toisaalle kuivumaan ja jatkoin seuraavalla omenalla.

Olen joskus kokeillut painaa omenan tikkuun, jonka päähän sitä on on ollut helppo käsitellä. Se tapa ei kuitenkaan ollut kovin hyvä, koska omenaan tullut reikä vaikutti säilyvyyteen merkittävästi ja omenat pilaantuivat melko nopeasti.

Olen myös tehnyt tätä mandariineille, päärynöille ja viinirypäleille. Siinäpä sitä sitten olikin tuhertamista. Lopputulos palkitsee kun ei yritä liian monimutkaisesti tätäkään asiaa tehdä.

Sinappi

Itsetehdystä sinapista on tullut meillä kyllä lähes klassikko. Sitä ilman ei joulukinkku maistu joulukinkulta. Ja nykyään se on meillä omassa muodossaan vähän niin kuin semmonen juhannussinappikin. Eihän kaikki piittaa itsetehdyn sinapin mausta. Se on samanaikaisesti väkevää ja makeaa, mutta mun suuhun se sopii täydellisesti kinkun ja makkaran kanssa.

Sinapin perusohje on yksinkertainen;

2dl sokeria

2dl kermaa (kuohu tai vispi)

2dl sinappijauhetta

2 munaa

1/2rkl etikkaa

Hankalin asia, mutta ei tosiaan mikään ylitsepääsemättömän vaikea, on sinapin keittäminen. Tämä palaa pohjaan helposti ja sen jälkeen peli on menetetty. Eli tämän hankaluuden vuoksi keitän itse sinapin aina teflon päällysteisessä paksupohjaisessa MUUMIMAMMA-kattilassa <3.

Sinappia keittäessä ei lähdetä hyysikkään, eikä puhuta puhelimessa. Silloin poistetaan kaikki häiriötekijät ja keskitytään vain sen sinapin sekoittamiseen.

Kun kuivat ainekset on sekoitettu kattilassa, sekoitetaan joukkoon kerma ja munat. Hissuksiin tätä sitten keitellään niin, että mieluusti keitos vaikka kerran pulpahtaa, eli saavuttaa kiehumispisteen. Kattila pois liedeltä ja varmistetaan sekoittamalla vielä hetki että se ei jälkikäteenkään jässähdä kattilan pohjaan. Tämä jälkeen sekoitetaan seokseen etikka ja maustetaan esim. sekoittamalla joukkoon 1/2dl konjakkia tai 2 rkl sinapinsiemeniä. Tai vaikka molempia.

Sinappi on siksi mulle mieluisaa tehdä, että kunhan se perussetti on kasassa, sitä voi tuunata ihan miten tahtoo. Mulla on sanonta, joka koskee sinapin lisäksi kyllä montaa muutakin keittiössä tekemääni; ”Tämon hyvää! Ettekä ikinä toiste tuu saamaan samanlaista…” Eli heitän ripauksen sitä ja toisen tätä, enkä mieti sitä, miten paljon mitäkin meni mukaan, vaan sitten kun se maistuu hyvältä, se on valmista.

Erilaisia variaatioita sinapin maustamisessa on ainakin seuraavat;

  • Kokeile tavallisen sokerin sijaan ruokosokeria tai korvaa osa sokerista hunajalla
  • Koko nesteen tai osan kermasta voi korvata vedellä. Kerma pehmentää makua ja yleensä itse käytän vain kermaa. Sinappijauheissa on vähän eroja ja ilmeisesti sen vuoksi koostumus voi olla eri kerroilla vähän toisistaan poikkeavaa. Jos sinappi keittämisen loppuvaiheessa tuntuu kovin kankealta, oon lisännyt joukkoon vähän vettä ja jatkanut hetken vielä keittämistä. Sinappi kun ei siitä jäähtyessään ainakaan lievisty vaan päinvastoin siitä tulee helposti vähän tönkköä.
  • Etikka voi olla tavallista maustamatonta etikkaa, valkoviinietikkaa, balsamiviinietikkaa (tämä tummentaa mukavasti sinapin väriä)… Ihan sitten oman maun mukaista etikkaa ja määrääkin voi pienissä määrin muunnella makunsa mukaiseksi.
  • Mausta sinappi konjakilla, jaloviinalla, pilkotulla chilillä, valkosipulilla, sinapinsiemenillä, pienellä määrällä siirappia, ripauksella suolaa… Tässäkin on lähestulkoon oma mielikuvitus rajana. Toki maustamien voi vaikuttaa vähän säilyvyyteen. Eli jos mausteena käyttää jotain nopeasti pilaantuvaa, se ei sinapissakaan säily sen kauempaa.

Sinappi säilyy hyvänä 2-4 viikkoa. Säilyvyys vähän riippuu niistä käytetyistä mausteista ja kermasta sekä siitä, onko purkki avattu ja lämmennyt huoneenlämpöiseksi monta kertaa. Mun on tähän huono kertoa mitään käytännön esimerkkejä, kun meillä ei sinapit kauaa vanhene, kun ne jo syödään pois kuleksimasta.

 

Asiaa piparista!

Leivonnan keskusteluryhmät tursuaa tähän aikaan vuodesta kyselyitä ja vakuutteluja niistä parhaista piparkakuista. Eihän ihmisten mieltymykset vastaa toisiaan ja tällaiseen asiaan ei voi oikeaa vastausta toiselta edes odottaa. Tässä on ehkä ennemminkin kysymys perinteistä. Oman perinnereseptini oon kirjoittanut ylös varmaan 25 vuotta sitten… En minä tierä, onko nämä parhaita vai ei, mutta kyllä ne pipareilta maistuu.

Kukkolan piparkakut on pehmeitä, koska niissä 1/3 jauhoista on perunajauhoja. Mausteiden määrää voi säädellä makunsa mukaisesti ja esim. itse en laita neilikkaa ohjeessa neuvottua määrää. Haluan, että piparkakuissa maistuu kaikki mausteet, minkään maun nousematta sieltä muiden yli. Jauhojen koko määrää en yleensä sekoita taikinaan. Tämä siksi, että leipomisessa jauhoja sekaantuu taikinaan sen verran paljon, että liian kovan lopputuloksen välttämiseksi lasken sen viimeisen desin kuuluvan leivinalustalle.

Voi sulatetaan kattilassa ja siirappi ja mausteet sekoitetaan siihen. Jäähdytellään seos ja munat sekä sokeri hurautetaan vaahdoksi. Tämän jälkeen lisätään voi-mausteseos vaahtoon ja sen jälkeen keskenään sekoitetut jauhot. Taikinaa lepuutellaan jääkaapissa muutama tunti. Yleensä teen taikinan edellisenä päivänä.

Piparkakkujen muodon suhteen ollaan myös makuasioiden äärellä. Itse tykkään käyttää vain paria vaki-muottia. Joskus oon tehnyt valtavan isoja pipareita, mutta nykyään oon sitä mieltä, että voi sitte pistää useamman piparin suuhunsa sen sijaan, että ne olis leipälapion kokoisia.

Piparit paistetaan 200 asteessa ja minuutteja noin 7. Vaikka enhän minä sitä kellosta katso, vaan otan ne uunista pois, kun ne näyttävät valmiilta.

Mielestäni joulupipariin kuuluu koristelu samalla tapaa, kuin itse pipari kuuluu jouluun. Pikeerikoristeluun oon kyllästynyt. Ensinnäkin sen kuivumista saa odotella melko pitkään, että piparit sitten saa laitettua rasioihin ilman että koristelut linttaantuu ja toisennakin, kun se kuivuu, se on todella kovaa. Menöö vanhan ihmisen hampaat rikki… Nykyään käytänkin sitte sokerimassaa. Otan kaulitusta sokerimassasta kuvioita vaikka sillä samalla muotilla, millä piparit on tehty ja kiinnitän ne tomusokerista ja vedestä tehdyllä lievällä pikeerillä piparkakkuihin. Mun mielestä aika iloisen näköisiä niistä saa näin. Ja voi latoa saman tien rasiaan 🙂

Piparkakkutalon tekeminen onkin sitten näpertelyä. Pääosaa esittää kaikki ne sokerimassasta tehdyt härpäkkeet. Taloa en malta tehdä itse tehdystä taikinasta, vaan teen sen ostotaikinasta. Vuosittain pyrin tekemään aina erilaisen talon ja vaikka talo ei ikinä päädy syötäväksi, teen sen silti aina… Enkä osaa edes sanoa miksi.

Taloa ei saa pysymään kasassa pikeerillä, vaan sen liimaamiseen pitää sulattaa sokeri pannussa. Hankalaa hommaa ja joka vuosi saan itseni poltettua kuumalla sokerilla, mutta sekään ei haittaa.Tänä vuonna tein kaksi lähes samanlaista taloa. Toinen punaisena ja toinen valkoisena. Näissä taloissa ei paljon piparkakkupintaa näy… Liekö se hyvä, mutta tällä erää näistä tuli tälläsiä.

 

 

Hillotut punasipulit

Sipuli närästää mua. En silti malta olla toisinaan sitä syömättä. On se kuitenkin niin herkkua. Oon ehkä joskus törmännyt hillottuun punasipuliin muuallakin, mutta viimeisin aistimus siitä on ihan kansainvälisen pikaruokaravintolan hampurilaisessa. Juu-u. Ja hyvää se oli. Niin hyvää, että ajattelin tehrä sitä ihan ite.


Ja koska joulu on niin lähellä, sitä luonnollisesti pitäisi olla niin paljon, että saa muutaman purkin laitaa lahjaksi. Kun ei puimuria KANNATA käynnistää yhden korren takia.

Yllätyin himpun verran hillotun sipulin ohjeiden niukkuudesta sekä siitä, että ainekset oli niin vietävän yksinkertaiset. Löysin kaikkineen noin kaksi toisiaan toistavaa ohjetta sekä yhden materiaaleiltaan niin erikoisen, että peruutin takaisin edellisiin ohjeisiin.

Ja kuitenkin soveltaen taas mentiin uutta kokeilemaan;

Puhtaita ja kuumennettuja säilyketölkkejä (vetoisuudeltaan yhteensä noin litran verran)
1kg punasipulia
3dl vettä
3dl etikkaa
3dl sokeria
1/2rkl kokonaisia mustapippureita

Punasipulit leikataan renkaiksi. Itkuhan siinä tuli. Sipulit on leikattuna sen verran tilaa vieviä, että aika isokin kattila saa olla, jos tätä satsia ryhtyy kertomaan. Kannattaa mieluummin tehdä sitten useammassa osassa, jos tarvitsee isomman määrän.


Liemen ainekset laitetaan kattilaan ja liemi kiehautetaan. Sipulit lisätään liemeen ja tätä keitellään noin 10 minuuttia (tätä kohtaa vähän ihmettelin, kun etikkahan höyrystyy soosista pois, mutta oikein se tais mennä, kun sipulit maistui siltä, miltä pitikin. Eli kyse ei ole kovin etikkaisesta säilykkeestä). Sipulit muuttuu läpikuultaviksi ja pehmeiksi.

Lämpimänä pistin sipulit ja nesteet purkkeihin ja kannet kiinni. Tahmeat purkit pesin ulkopuolelta, kun ne oli jäähtyneet sen verran että kärsivät kättä. Illan mittaan sitten purkkien kansien keskiosat napsahteli iloisesti sitä mukaa kun säilyke jäähtyi.

Finistelin purkit paremmin lahjan näköisiksi kangastilkulla ja nauhalla. Tilkku on oikeastaan vain peittämässä purkkien kansien logoja. En halua, että mun itse tekemän säilykkeen kannessa lukee vaikkapa felix…

Tää purkki muistuttaa vähän niin kuin pientä beduiinia…

Tällaiset säilykkeet ruukaa säilyä puolisen vuotta avaamattomana, eikä nämä yleensä avattunakaan hetkelleen pilalle mene. Silti, saatan käyttää säilykkeitä vielä vuodenkin päästä siitä, kun ne olen valmistanut. Kyllä sen yleensä väristä ja hajusta tietää, onko se vielä syömäkelpoista. Viileässä ne pitää kuitenkin säilyttää. Muutoin ei säilyvyyttä voi taata.

Kurpitsat kiertoon

Onhan se vähän amerikkalainen juhla tämä halloween, mutta jostain syystä kiehtoo mua. Jo edellisinäkin vuosina oon ostellu kaikkea pientä tähän kekriin liittyvää krääsää ja viime vuonna sitä syheröä oli kertynyt jo niin paljon, että jouduin tekemään yläkaappiin niille ihan oman säilytystilan. Kunnes tänä vuonna sitten karkas mopo käsistä ihan täysin. Sen lisäksi, että käteen jäi halloween tyynyliinat, uliseva pääkallo, kauhukankaat ja muu välttämätön, kiersin kaupasta toiseen vertaillen kurpitsatarjontaa. Kun sitten syksyn mittaan sain keittiön pöydälle kasattua valkosävyisen halloweenasetelman kurpitsoista, tuntui että nythän tää homma vasta toimii!

Lopulta huomasin, mihin olin ihan tiedostamattomasti tähdännyt; halusin pitää lapsille halloweenjuhlat. Oikeen semmoset kauhunaamiaiset. Pojalle ei oltu syksyllä pidetty kaverisynttäreitä ja naapurin pojalla oli sama tilanne. Niinpä hoidettiin homma naapurin kanssa yhdessä ja poikien koko luokka oli juhlimassa mukana. Niinpä 27 12-vuotiasta riekkui siinä yhden illan ja vaikka raskasta se oli, varsinkin jälkien siivoaminen, niin oli kyllä vaivan arvoistakin.

No ongelmaksihan muodostui sitten ne kurpitsat… En oo sota-ajan lapsi, mutta mun mielestä on kamalaa heittää menemään ruokaa. On se sitten pilaantunutta tai vielä syötävää. Ja vaikka nämä kyseiset kurpitsat oli jo tehtävänsä täyttäneet koristeina, niin syömäkelpoisiahan ne vielä oli.

Oon tehnyt pari kertaa kurpitsasta pikkelssiä, mutta se ei välttämättä oo mitenkään mun suosikkia. Se kun maistuu vaan etikalle ja neilikalle ja semmoselle… Niinpä kaivelin netistä reseptit kehiin ja yllättävän paljon tuli vastaan kurpitsaherkkujen ohjeita. Piirakkaa, keittoa ja laatikkoa. Niin ja sitä pikkelssiä. Päätin, että teen joulupöytään kurpitsalaatikkoa ja kylmään syysiltaan kurpitsakeittoa.

Isännän kanssa oli juuri eräänlainen rajapyykki saavutettu ja meuhkasin sen juhlimista kurpitsaherkkuillallisen merkeissä. Tavoitteena oli pehmeä ja maukas keitto tuoreen patongin kanssa. Ja samoilla lämmöillä ajattelin sitten nakata ne laatikot uuniin.

Työjärjestys oli seuraavanlainen;

· Kurpitsat pilkottiin lohkoihin ja niiden rihmainen sisus ja siemenet kaiverrettiin pois.

· Tämän jälkeen kurpitsat levitettiin uunipellille kuoripuoli alaspäin.
· Pelti uuniin ja lämpö noin 150 astetta. Siellä paahdoin kurpitsoja 30-45 minuuttia. · Kun kurmitsat oli jäähtynyt sen verran, että kärsi kättä, kaiverrettiin kurpitsan ”hedelmäliha” astiaan niin, että kuori jää käyttämättä.
· Nämä ihanat, eri keltaisen sävyiset kurpitsapalat sitten sauvasekoittimella muusiksi.

Tässä kohtaa satsi menikin sitten kolmeen eri osaan. Yhdestä osasta ryhdyin tekemään sitä keittoa. Toinen osa meni jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää, koska alkoi ilta loppumaan kesken ja ajattelin kurpitsalaatikon teon vaativan kuitenkin edes vähän ajallista panostusta. Kolmas osa meni pakastimeen. En tiedä kuinka sen käy, mutta kurpitsamäärä yllätti minut… en arvannut muusia tulevan ihan noin paljon. Enkä tiedä kuinka sen pakastimessa käy. Mutta sen tulen varmasti näkemään ja jos kaikki menee hyvin, tulen käyttämään sen sitten jossain vaiheessa siihen kurpitsapiirakkaan. Kurpitsojahan oli melkoinen määrä; kaksi oranssia halloween-kurpitsaa, kaksi valkoista ja yksi keltainen matala malli, yksi vaalean vihreä, yksi tumman vihreä ja yksi myskikurpitsa.

Sitten keittelin sitä kurpitsamössöä. Lisäsin heti kermaa joukkoon, että siitä tulis vähän notkeampaa. Hetken perästä lisäsin myös vettä. Keittelin (olosuhteiden pakosta) tätä kurpitsamuusia melko pitkällisesti. Varmaan kolme varttia hiljaisella lämmöllä, vaikka vähempikin olisi varmasti riittänyt. Sitten survoin sauvasekoittimella vielä uudestaan keiton ja lisäilin vettä niin kauan, että koostumus oli se, mitä hain. Maustoin suolalla, inkiväärillä ja ripauksella cayennepippuria. Kaikea maun oman mukaan. Kun maku miellytti mun hermoja, päätin, että se on valmista.

Tämä keitto oli kyllä semmosta herkkua, että ei jää viimeiseksi kerraksi, kun meillä keitetään sitä. Isäntä oli koko päivän peljännyt, että kuinka osaa näytellä että keitto maistuu hälle. Hän oli kyllä ylättyneempi kuin minä, olin itse silti maistanut joskus aiemmin kurpitsakeittoa jossain. Maku ja koostumus muistuttaa pitkälti juuressosekeittoa.

Koko iltahan siinä meni, mutta meni kyllä sitten toteen. Kurpitsa on ehkä vielä vieras kasvis meille suomalaisille, mutta veikkaan, että tulevaisuudessa yhä useampi tulee huomaamaan sen käytettävyyden ja monipuolisuuden.