Ruohon tuoksuista pääsiäistä!

Huomautan heti alkuun, että jos tässä kirjoituksessa alan jossain välissä kertomaan esim. ruhonleikkauksesta tai muusta lähinnä teurastukseen viittaavasta, kyse on siitä perustavaa laatua olevasta kirjoitusvirheestä, joka minua tuntuu piinaavan. Tämä teksti käsittelee vain pääsiäisruohoa.

Mielestäni rairuoho tai ohra, kumpi vaan on ihan oikean oloinen pääsiäisruohoksi. Ne on molemmat vihreitä ja tuoksuvat tuoreelta. Heinän kasvatukseen on tapoja toki monenmoisia, mutta tähän avaan oman suosikkini.

Tein jo viime vuonna isosta lasiastiasta pääsiäispurnukan sitomalla pari krakeerattua munaa nauhoilla suuaukolle riippumaan. Munat on styrox-munia, joihin alle maalasin ruskean akryylimaalin ja päälle krakeloituvan valkoisen maalin. Munien päihin kiinnitin liimatipalla rautalangasta väännetyt lenkit narun kiinnittämistä varten. Astian rusettiin käytin erilaisia toisiinsa sopivia nauhoja; ohutta pitsinauhaa, hamppunarua sekä kuvioitua puuvillanauhaa. Munat sidoin hamppunarujen päihin.

 

Astian pohjalle laitan talouspaperia, koska se käy kasvualustaksi ruoholle ja näyttää äkkiseltään nätimmältä siellä pohjalla kuin multa. Sitten ne normikuviot, eli paperi kostutetaan niin että vettä ei kuitenkaan varisnaisesti jää astian pohjalle. Heinän siemenet ripotellaan kostean paperin päälle ja astian suu peitetään kelmulla. Ei siinä montaa päivää kulu, kun siemenet alkaa itämään ja kelmun saa sen jälkeen poistaa.

Ruohon pystyy keplottelemalla leikkaamaankin astiaan päin, eikä haittaa vaikka leikkuujäte jää astiaan. Se katoaa sinne kasvavan heinän joukkoon ja kun kyse on kuitenkin niin lyhytaikaisesta koristeesta, ei maatuvat osat ehdi ruveta purnukassa varsinaisesti hajuhaittojakaan aiheuttamaan.

Tästä se kevät alkaa! 🙂

Sarvet seinälle

Enpä tiedä onko kyseessä jokin alkukantainen ja brutaali puoli minussa, mutta oon haaveillut pitkään semmosia nättejä sisustukseen sopivia sarvia makuuhuoneen seinälle. Pari vuotta tässä ihan aktiivisesti yritin etsiä ja kyselläkin sarvia, mutta mielikuva niistä MUN sarvista oli jotain muuta mitä tarjonta.

Olin yhteydessä metsästyseuroihin ja tein hirviporukassa olevalle isälleni varausta sarvista. Jos siis hirven ampuu… Ja jos sillä on sarvet… ja jos ne on sopivan näköiset mun tarkoitukseen… No ei tullu sitä kauttakaan sarvia. Netissä oli myynnissä muutamat hirvensarvet, mutta ne oli justiin sitten semmosia hurjia lapiosarvia, jotka vois sopia jonnekin jäähallin kokoisen kelohonkamökin takan päälle. Ei mun makkariin. Yks vaihtoehto olis ollut osallistua itse johonkin kaurisjahtiin, mutta metsällä käyneet ihmiset tietää millainen todennäköisyys on, että sitä kautta ne sarvet olis käteen jäänyt… Ja että suurinpiirtein satumaisen tuurin lisäksi ja kaiken sen vaivan jälkeen sitä olis lähteny maalaamaamalla piilottamaan jotain niin aitoa ja oikeaa… Eikä ollut kukaan edes lapin reissua tekemässä, että jos sieltä olis tuntureilta poron sarvia vastaan tullut ja näille lakeuksille kulkeutunut.

No sitten sattu se mäihä. Löysin paikallisen marketin sisustusosastolta keraamiset sopivan sirot sarvet. Niissä oli valmiina se taustakin, johon sarvet oli kiinnitetty. Kaiken lisäksi ne oli 50% halvennuksessa! Lottovoitto! Ehkä 3+lisä. Siitä se ajatus lähti sitten rullailemaan. Etsiskelin palan matkaa sopivia kehyksiä ja koska itse kehystettävä asia oli noinkin maanläheinen, ajattelin, että kehyksistä saa löytyä sitten sitä krumeluuria. Lopulta löysinkin peilin, jonka kehys oli hopeamaalilla maalattu ja justiin sopivan koristeellinen.

Sileän taustan sijaan päätin että taustaksi tulee paneelia, koska sitä sattui Topin varastossa olemaan. Paneeli liimattiin ensin levyksi ja pistettiin puristukseen niin kauaksi aikaa, että liima kuivuu. Liimana tässä kohtaa käytettiin Würthin Pur-liimaa, jolla kiinnittyy kyllä sitte ihan mikä vaan ja mihinkä vaan. Ainakin kun puusta puhutaan. Sen jälkeen peili irrotettiin kehyksistä ja kehyksen sisäkaarta käytettiin sabluunana, jolla piirrettiin paneelilevyyn leikattavan ovaalin muoto. Vasta tässä kohtaa alkoi hahmottumaan itsellekin se, että kuinka tämä himmeli lopulta kannattaa kasata…

Kun paneeliovaalin reunat oli hiottu, oli kaikki osat valmiina maalattavaksi. Maalasin ne kalkkimaalilla kahteen kertaan. Sen jälkeen tein hienolla hiomapaperilla kulumajälkiä kehykseen, koska lopputulos olis voinut muuten näyttää liian pliisulta.

Hiomisen jälkeen vahasin ja kiillotin kaikki osat. Peilinkehyksen taustalevy kiinnitettiin paikoilleen ja paneeliovaali liimattiin kehyksien sisään taustalevyyn. Sarvien taustassa oli ripustusruuvin reikä, joten sitä käytetiin hyväksi ja paneeliin ruuvattiin ruuvi, sarvien taustaan pistettiin ihan huolella liimaa ja sarvet pukattiin paikoilleen.

En meinannut malttaa odottaa liiman kuivumista, kun jo olisin halunnut ripustaa sen jo seinälle.

Tabletit virkkaamalla

Halusin tehdä itse ruokapöydän tabletit virkkaamalla. Kokeilin ensin ohutta trikookudetta ja sen jälkeen ohutta ontelokudetta, eikä niistä kumpikaan tuntunut hyvältä ajatukselta tähän tarkoitukseen. Tabletin pitäisi kuitenkin olla niin ohkainen, että pitsikuviot tai reunojen vahvuus ei aiheuta turhia juomalasien kellahtamisia tai vastaavaa. Niinpä päädyin ohueen puuvillalankaan. Jälkeenpäin ajateltuna vähän liiankin ohueen. Kokonaisuuden työmäärä oli kuitenkin sitten niin suuri, että olisin toivonut pääseväni helpommalla. Mutta ken leikkiin ryhtyy…

 

Lankana käytin siis harmaata Novitan Cotton Mercerized-lankaa  ja 2,5 koukkua. Virkkuuohjeena itselleni kovin tuttu Kauhavan Lankavan Asterimaton ohje, joka sopi tähän tarkoitukseen alkuperäisenä.

Halusin tablettiin hieman jämäkkyyttä. Vaihtoehtoina tärkin kanssa silittäminen tai sokerivesi. En ole aiemmin varsinaisesti kovettanut mitään, niinpä testasin laimean sokeriveden vaikutuksen ja ainakin se poisti näistä turhan lerputuksen. Ihan tärkkäysohjeitakin löysin. Jälkikäteen tosin… Niitä löytyy netistä mm. Punomon Pitsisivustolta.

 

No onhan se lopputulos hyvin lähellä sitä mitä kaavailin sen olevan 🙂

 

Ainoa asia, mikä harmittaa nyt, on se että pääsiäinen on jo noin lähellä ja tämän olis voinut toteuttaa keltaisesta langasta. Enää en taida ehtiä…

Tarinaa vanhasta kaapista

Tämä kaappi on ollut suvussamme niin kauan, että kukaan ei enää muista sen alkuperää. Vaihtoehtoja toki on. Tekijä on saattanut olla pappani isä Josua, joka on toiminut kotikyläni koulun puukäsityön opettajana koulun ensimmäisinä olemassaolon vuosina ja näin ollen hänen on täytynyt omata jonkinlaisia puusepän taitoja. Pian pappani syntymän jälkeen, vuonnna 1915 Josua on lähtenyt Amerikkaan ja sille tielleen jäänyt. Mutta voi toki olla, että kaappi on kuulunut pappani äidin Sanna-Liisan kapioihin. Kaapista eikä sen maalikerrosten alta löydy mitään vinkkiä asiasta. Ei nimiä, eikä vuosilukuja. Mutta vaikka minkälaisella matematiikalla asiaa ajattelee, on selvää että kaappi on toista sataa vuotta vanha, mahdollisesti tehty jopa jo 1800-luvun puolella.

Kaappi on ollut mummolan alakerran tuvassa käytössä aivan 70-luvulle asti. Tämän jälkeen se on siirretty vintille, kylmään sivukkaaseen, jossa se on tähän asti seisonut. Viimeisten vuosikymmenten aikana kaappi ei ole ollut suoranaisesti kosketuksissa veden kanssa, mutta ilmankosteutta ja lämpötilamuutoksia se on kuitenkin kokenut. Ajan myötä kaapista on sahattu takajaloista pätkät pois, ilmeisesti lattioiden jalkalistojen vuoksi. Myös takaa yläkulmista on pienet palaset poistettu. Aika ronskilla kädellä kalustetta on siis käsitelty. Jokin vahinko on myös aiheuttanut liimauksen pettämisen ja toisella kaapin sivulla on halkeama, joka ulottuu lähes puoleen väliin kaapin kylkeä.

Viime keväänä edesmennyt mummoni lupasi mulle tämän kaapin vielä kotona asuessani, eli yli 20 vuotta sitten. Onneksi en kuitenkaan heti silloin saanut äntiin kaapin kunnostamista. En usko, että mielenkiinto ja kärsivällisyys olisi sillä kohtaa riittänyt tekemään tätä työtä kunnolla.

Nyt kun olin päättänyt kaapin viimein kunnostaa, ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui kaapin siirto pois sieltä vintistä. Isä muisteli jo silloin parikymmentä vuotta taakse päin, että porrashuone on paneloitu kaapin siirron jälkeen, joten se ei välttämättä portaita myöten enää pois sieltä mahdu. No ei mahtunut tosiaan. Kaappia kannettiin kahteen otteeseen eripäin portaisiin, mutta molemmilla kerroilla se jumittui portaissa olevaan käännökseen. Seuraava ajatus olikin vähän miehekäs, että kaapin yläosa sahattaisiin irti… Onneksi tähän ei tarvinnut ryhtyä, vaan isä haki pyöräkuormaajan ja kaappi kannettiin kamarin ikkunalle ja nostettiin siitä ulos kauhaan. Tosin jännitti enemmän kuin Suomi-Ruotsi jääkiekkomatsi, kun Topi seisoi kauhassa pidellen kiinni puoliksi kauhan ulkopuolella retkottavaa valtavaa kaappia. Että kukahan tai mikä tippuu ensimmäisenä vai menisikö kaappi tai kauha alakerran ikkunoista läpi… Mutta ei tippunut, eikä mennyt. Vähän hullunrohkeaa, mutta kun se nyt vaan on maalla vähän tämmöstä. Asiat ratkaistaan tavalla tai toisella ja tällä kertaa se tehtiin sillä toisella tapaa.

Kaappi kuljetettiin loppuvuodesta 2017 Kuortaneelle, meidän remonttityömaalle, koska siellä on hyvät tilat ja olosuhteet tämmösia tuunailuja tehdä. Hauskaa tässä on se, että nyt kun remontissa ei vielä ole mulle paljoakaan tekemistä, saadaan molemmat silti työstää omia juttujamme siinä samassa tilassa.

Olosuhteet ovat vaikuttaneet kaappiin niin, että kuivumisaikaa se vaatii useamman viikon ennen kuin maalia voi pintaan pistää. Mielessäni laskeskelin, että ei tässä silti mitään hätää ole… Jotta saisin pinnan maalattavaan kuntoon, puhutaankin jo useamman viikonlopun työrupeamasta. Päällimmäinen turkoosi maalipinta on ihan nätti väri itsessään, niinpä ajatuksena on vain poistaa irtonainen aines, karhentaa pinta ja maalata kaappi valkoisella kalkkimaalilla. Sitten tietyin osin sopivista kulmista ja nurkista kuluttaa kalkkimaalipintaa hiomalla niin, että alempi maalikerros tulee esiin. Tästä syystä en edes harkinnut maalinpoistoa ja kaapin entisöimistä sillä tyylillä. Muutenkin, kaapilla on tunnearvoa sen verran, että haluan sen pitää. Ja jos se aikoo meillä asua, sen on oltava valkoinen.

Ensimmäisenä kaapista irrotettiin kaikki irtonaiset osat. Eli ovet ja laatikot. Niistä piti irrottaa sitten vielä vetimet ja saranat. Vetimet siksi, että vaikka kyseessä oli aivan ihanat alkuperäiset käsin sorvatut nupit, niissä oli sen verran kulumia ja rikkoontumisia, että niitä ei olisi millään saanut korjattua.

Saranoiden suhteen tuli jossain kohtaa kyllä mieleen, että ne olis voinut olla hyvä säilyttää. Niiden irrotus oli tosin suoranaista tuskaa. Tein töitä yhden päivän asian kanssa ja käpyhän siinä paloi sen päivän aikana melkolailla hiileksi. Ajan myötä kun ovet olivat saaneet osumia, saranoita oli käännelty ja asenneltu nurinpäinkin, osa oli NAULATTU jollain 2,5 tuuman nauloilla runkoon… Voi vain arvata, että saranolille lovetut syvennykset sai irrotuksesta melkoisia osumia ja vaurioita. Säilyttämistä puoltava asia oli saranoiden koko. Mahdollisesti laajentamalla etsintää saman kokoiset saranat olisi ollut mahdollista löytää, mutta paikallisista liikkeistä ei sellaisia löytynyt. Mutta ne saranatkin meni irrotuksessa vähän niin kuin tuusan paskaksi. Uudet saranat piti saada, vaikka ne ei ihan vanhoja aukkoja täyttäkään.

2. viikonloppu

Seuraavana viikonloppuna aloitin hiomisen. Kaikki mahdolliset koneet oli käytössä ja pikkuhiljaa homma lähtikin käyntiin.

Kun paikoin maali irtosi aika reippaasti ja hiomista piti jatkaa melkein puulle asti, löysin kaikkineen viisi maalikerrosta kaapin kyljestä. Nämä maalikerroksetkin ovat merkki siitä, että kaapilla on reilusti ikää ja se on ehtinyt nähdä monenmoista matkallaan…

Hioin kaappia ensimmäisenä päivänä palan matkaa ilman hengityssuojainta. Huomasin kuitenkin, että hullun hommaa! Astmaatikon keuhkot ilmoitti välittömästi tuulen suunnan. Ja kun tarkemmin ajattelee sitäkin, mitä entisajan maalit on sisältäneet, on takuulla parempi ettei semmoisia pölyjä sisäänsä vedä.

3. ja 4. viikonloppu

Parin viikonlopun hiomisen jälkeen pääsin lopulta myös pakkeloimaan. Paikoin rakensin pakkelilla kerros kerrokselta isojakin puuttuvia paloja mm. oviin, hyllyjen reunoihin ja ylälistaan.

Tällä kohtaa laitettiin myös kylki liimaukseen ja puristukseen. Kun kylki oli seuraavana viikonloppuna kuiva, sain rapsutella tursunneet liimat pois ja hioin pinnan tasaiseksi. Näissä liimaushommissa Topi auttoi mua, koska vaikka yrittämällä voisin tälläsiä asioita osatakin, on parempi, että joku joka oikeasti osaa, tekee sen. Ei tartte sitte moneen kertaan samaa asiaa tehrä tai harmitella vähän sinnepäin olevaa lopputulosta..

Niinpä Topi katteli sopivan vahvuista lautaa ja rakensi kaappiin myös ne puuttuvat takajalat. Ja on kyllä varsin uskomatonta, miten hienosti ne uudet jalat siihen kohdilleen istahti.

Pystysaumojen liimauksissa käytettiin PUR-liimaa, joka turpoaa ja on kuivuessaan niin lujaa, että liiman kohdasta sauma ei hajalle mene, vaan paineen alla se rikkoutuu ensin vaikka siitä vierestä. Jalkaliimaukset tehtiin perus erikeepperillä ja näihin liimauksiin pystyi pistää tueksi vielä ruuveja, joilla jalat saatiin tukevasti runkoon kiinni. Ensimmäisen jalan teko olikin helppo homma verrattuna sitten siihen toiseen. Jostain syystä jalka ei vain millään meinannut istua kohdilleen. Mutta lopulta kun puristimet osui oikeisiin kohtiin, lopputulos oli hyvä. Pienet epätasaisuudet korjautui hiomalla ja pakkelilla.

5. viikonloppu

Viidentenä viikonloppuna pääsin viimein maalaamaan! Ihan uskomaton tunne, että tämä kaappi viimein alkoi saamaan sitä lopullista muotoa ja väriä. Kuitenkin ensin sovitettiin paikoilleen ovet. Tämän tiedettiin olevan nyt vähän vaikea nakki, kun ne saranat vaihtui. Saranoiden riipimisen myötä jouduuin tekemään rankempia korjausliikkeitä oven saranoiden syvennysten kanssa, mutta sekin onnistui lakkakitillä ja hiomalla varsin hyvin.

Topi hoiti oviasennuksen melkein tosta vaan. Olin lähinnä vain apupoikana. Ovien kohdistaminen oli siksi hankalaa, kun ne menevät kokonaan kaapin rungon sisään kiinni mennessään, niin on kovin hankalaa yrittää pitää ovea ilmassa kohdallaan, kun toinen ruuvaa saranaa kiinni. Kyse on kuitenkin vain millin heitosta ylä-alasuunnassa. Sinä kohtaa apuun tuli kuitenkin lähes insinöörimäisen kekseliäs ajatus; koska kaapin takalevy oli vielä irti, hyllyn sivuun kiinnitettiin takapuolelta liimapuristimella käsisaha niin, että se tuli etupuolelta palan matkaa ulos. Sen ulostulevan sahan kärjen varaan oven saattoi laskea ja se haki korkeussuunnassa paikkansa lähes automaattisesti. Sitten Topi ruuvaili saranat kiinni. Ovet ei istuneet ihan täydellisesti, vaan kaikki ovet irrotettiin kertaalleen ja niistä hiottiin aika reilulla kädellä ahdistavista reunoista tavaraa pois. Lopulta ovet sujahteli kiinni ja ne sekä saranat irrotettiin vielä maalauksen ajaksi.

Ajatuksena on, että kaapin sisäosat maalataan kalustemaalilla, koska niiden on tarkoitus kestää käytössä ja mulla itselläni ei ole laajempaa kokemusta kalkkimaalin kulutuksen kestosta… Niinpä ajattelin ottaa varman päälle. Ja koska alle jäi niin monenmoista maalia, kalustemaalin alle laitoin Otex tartuntapohjamaalin.

Mielessäni oli vahva visio siitä, että tätä hommaa ei välttämättä kannata tehdä pensselillä. Tai jos tekee, pensselin pitää olla hienokarvainen ja sileä, sellainen joka jäi multa pensselikauppan, kun nuukuuden piru käski jättää sen ostamatta. En halunnut pintoihin pensselin jälkiä, vaan pinnasta pitäisi tulla mahdollisimman tasainen. Ja silti se ajatus katosi johonkin ja lähdin ensimmäisenä maalaamaan sillä pensselillä… sillä huonolla. Onneksi huomasin syntyvän jäljen ja muistin asian melko nopeasti, eikä vahinko sattunut kuin ylimpään hyllyväliin pohjamaalin kanssa. Niinpä jatkoin superlonitelalla, joka ehdottomasti oli parempi ratkaisu tähän. Kun olin saanut pohjamaalin kaikkialle hyllyväleihin, maalasin runkoon ja oviin ensimmäisen kerroksen kalkkimaalia. Siinä oli sitten jo pensselikin taas apuna.

Kun kalkkimaali kuivui, esiin tuli myös ne paikat, joissa oli menneiden vuosien jättämiä roiskeita, öljytahroja, naulan kantoja tai vastaavaa. Kaikki tällaiset paikat näkyivät kalkkimaalin läpi lähes välittömästi maalin kuivuttua ruskeina täplinä ja läiskinä. Mm. yksi ovista on korjattu ilmeisimmin rakennusvaiheessa pienillä nauloilla, joilla oli naulattu oven reunasta lohjennut pieni pala paikoilleen ja kosteista säilytysolosuhteista johtuen naulat olivat mitä ilmeisimmin ruostuneet, kun kerran tulivat siitä maalista läpi. Alkutilanteen kuvissa näkyy myös kannessa jokin musta läntti, joka ei sitten hiomalla ilmeisimmin lähtenytkään kokonaan pois… Onneksi mulla oli vielä tässä vaiheessa sitä pohjamaalia, joka nimenomaan sitoo alleen kaiken tällaisen väriä päästävän epämääräisyyden. Niinpä hioin hienoisesti kaikki kalkkimaalipinnat ja sen jälkeen tiirailin läpi ovet ja rungon ja aina kun silmään otti värjäymä, maalasin kyseisen kohdan pohjamaalilla.

 

Ajatuksena oli, että nyt kaapissa on pohjat maalattuna ja vielä kerran otin esiin pakkelin ja lastan. En millään edes halua jokaista koloa ja jälkeä piiloon, mutta silti ajattelin vielä ”korjailla” pahimpia. Kaapin sisäosat ovat hieman toisarvoiset, eikä käyttöä haittaa lainkaan se, että sinne niitä jälkiä jäi enemmänkin. Jälkiä ja koloja oli lähinnä siksi, että kaapin sisäosien hyllyt on melko raakaa lautaa. Mahdollisesti hienosahattua (entisten maalipintojen alta ei niin selvästi erotu enää) ja osin jopa vajaita lautoja. Paikoin jäljelle jäi myös maalikerrosten aiheuttamaa epätasaisuutta, joka vähän niin kuin kuuluu tähän ja mielestäni se on osa tämän kaapin viehätystä. Ja kun sitten se pakkelilasta alkoi viihtymään vähän liian pitkään kädessä, vihelsin pelin väkisin poikki. Kun ei vaan meinannut osata lopettaa. Pakkeloinnin jälkeen piti sitten vielä tehdä ne pakolliset viimeiset hiomiset ja pakkeloitujen kohtien uudelleen maalaukset.

6. viikonloppu

Nyt alettiin puhumaan viimeisistä maalikerroksista. Ja viikonloppuja takana siis viisi. Ensimmäiseksi maalasin puolikiiltävällä Helmi-kalustemaalilla kaapin ihanat, uudet laatikoiden pohjalevyt sekä takalevyn, sen jälkeen sisäosat. Telalla tosiaan. Ja heti kun se eka kerros siinä paikoillaan oli, alkoi kaappi oikeasti näyttää jotenkin valmiimmalta… Oikeastaan koko viikonlopun fiksailin ja lisäilin vain maalikerroksia sitä mukaa kun edelliset kerrokset kuivui ja sitä mukaa myös varjostumat ja alustan maalikerroksen läpi kuultaminen hävisivät.

Ennen ovien viimeistä paikoilleen sijoittamista piti sitten saada se takalevy paikoilleen. Ei sitä helpoksi epäiltykään, mutta melkein lakkas jo sitten huvittamastakin. Uusi levy oli noin millin vahvempaa kuin vanha ja taustalevy uraa piti avata ja laajentaa. Eikä noin vahvan ja suhteellisen kapean levyn saaminen molemmin puolin uraan mennyt ihan sujuvasti. Kun se lopulta oli saatu toiselle puolen uraansa, se piti saada taittumaan keskeltä niin paljon, että se saadaan ujutettua toisen puolen uraan. Mutta onpa tollanen levy vähän itsepäinenkin halutessaan! Kun se olis pitänyt saada kaarelle keskeltä, se venkoili toisesta päästä eri suuntaan. Mutta lopulta hienoisesti säleetkin lenteli, kun se pompsahti paikoilleen. Levy naulattiin pienillä nauloilla jokaiseen vaakahyllyyn kiinni. Sen verran se halus venkoilla, ettei sille jätetty mitään mahdollisuutta. Ei ole myöskään mahdollista taustalevyä enää ehjänä kaapista irrottaa…

 

Taustalevyn jälkeen kiinnitettiin ovet ja arvata saattaa, että ne ei menneet enää niin hyvin kiinni kuin silloin sovituskerralla. Syynä ovien reunoihin lisääntyneet maalikerrokset sekä taustalevyn vaikutus. Omalta osaltaan levy varmasti veti kaapin runkoa toiseen asentoon ja nythän tosiaan puhutaan niin pienistä mitoista, ettei silmällä niitä edes erota. Mutta koska kalkkimaalikerrosta on kuitenkin tarkoitus hiomalla vielä oikoa ja tasoitella, saadaan ovetkin varmasti vielä toimimaan moitteettomasti. Arvasin, että sen verran koville uuden taustalevyn myötä runko joutuu, että vaurioitakin varmasti syntyy. Ja siksi taustalevyn asennusaika oli juuri nyt. Että kaikki uudet vauriot saadaan vielä korjattua. Ja niinpä maalailin vielä nurkkien maalipintoihin syntyneet hiushalkeamat piiloon.

 

Kuudes viikonloppu takana ja kaappi on enää ihan viimeisiä silauksia vaille valmis.

7. viikonloppu

Mutta kuinkas kävikään…? Se oli vahva visio, että lopuksi kulutan pintaa sopivista kohdista ja saan kaapin näyttämään trendikkäästi kuluneelta. Sitten vaha pintaan. Mutta homma ei edennyt ihan niin… koska olin joutunut pakkeloimaan ja korjaamaan kaapin osia justiin niistä kriittisistä kohdista, ei se keinotekoinen kuluttaminen ollutkaan niin helppoa. Tai siis se ei näyttänytkään siltä kun halusin. Osin alta kuulti se ihana turkoosi väri ja osin ei. Sitten keksin käyttää vihertävää kalkkimaalia valkoisen kaverina. Korjasin siis sillä vihreällä kaikki ne kohdat, jotka ei näyttäneet siltä kuin niiden olis pitänyt. Sitten taas hioin ja maalasin. Ja hioin ja maalasin. Jatkoin tötä koko viikonlopun saamatta lopputuloksesta haluamanlaistani… Oikeen meinasin tuskastua.

Onneksi iloa elämään toi kuitenkin vedintenostoreissulla ostamani termospullot. Pikkasen oli henuusta pysähtyä välillä ryystämään kahvit vaalenapunaisia unelmoiden. ^-^

 

Kun sitten sunnuntai-iltana lopputulos ei vieläkään tyydyttänyt, päätin jättää kaapin odottamaan seuraavaa viikonloppua. Että josko ens viikonloppuna siten jo tietäisin, jatkanko kulumien kanssa taistelua vai hionko kaikki värilliset maalit pois ja teen kaapista valkoisen.

 

8. viikonloppu

Olin jo kertaalleen päättänyt, että kaapista tulee valkoinen, mutta Topi sai mut vielä miettimään asiaa uudestaan. Kun kaappi oli kuulemma hyvän näköinen hänen mielestään. Enkä minä osaa sanoa, mikä mua siinä ahdisti. Eikä mulle yleensä asioiden päättäminen ihan näin vaikeaa ole… Ajattelin siis vielä kokeilla uudestaan. Tein täyden työpäivän ja sain lopulta kaikki ”kulumat” näyttämään keskenään yhteneviltä. Paikoin ne jopa olivat hyvän näköiset, mutta jostain syystä tämä homma vaan alkoi maistua kuivalta puulta. Lopulta taas aikani pyörittyä samaa kehää päätin, että pistän vahan pintaan ja jos joskus tuun vielä niin vahvasti toiselle päälle, että muutos pitää tehdä, maalataan se sitten valkoiseksi. Vielä uudestaan. Niinpä tuhrasin vahan pintaan ja jonkun ajan päästä aloin kiillottamaan vahattuja pintoja. Ei sekään tanssin lailla edennyt… Vahaa oli paikoin tarttunut niin vahvasti pintaan, että sitä piti ensin poistaa karhunkielellä ja sen jälkeen vasta hinkata. Aika kivasti pinta ”lasittui”, kun homma meni niin kuin sen piti.

 

 

Vetimet hankin Ohlssonilta. Siälä oli valikoimaa jos jonkun näköstä, mutta tietysti justiin se vedin jota olin kaappiin alunperin suunnitelut, puuttui hyllystä. Ja vaikka sellainen posliininen ruusuvedin olis miellyttänyt silmää kovasti, ajattelin pitäytyä mahdollisimman lähellä talonpoikaishenkeä. Kun ei tämä kuitenkaan ole mikään keskieurooppalainen hienostus, vaan tämä on Etelä-pohjalainen Komistus!

 

Kaappi kannettiin alakertaan ja aseteltiin paikoilleen. Sinne päin sitten tuhahtelin sille koko illan ajan. Mähän pelkäsin heti alkuun sitä, että jossain kohtaa kyllästyn tähän projektiin ja tulihan se kyllästyminen lopulta sieltä. Ajattelin kuitenkin, että nyt kun se kaappi vaan on siinä valmiina ja otan sen käyttöön, se vain jossain kohtaa alkaa taas näyttämään silmään siltä miltä se mielikuva siitä näytti ennen tämän työn aloitusta.

Tämä oli kyllä ihan valtava työ… Eikä sillä, ettenkö tiennyt mihin lähdin, kun tämän projektin aloitin. Kahdeksan viikonloppua hinkkaamista ja sutimista ja kuivumisen kuuntelua. Ja lopullinen tympääntyminen siihen, että lopputulos ei tyydyttänyt mun silmää. Eikä tästä olis tullut näin hyvä ilman Topia. Olisin varmasti korjannut jalkoja ja tavalla tai toisella ne ovetkin paikoilleen laittanut, mutta väitän että käytettävyys ei olisi ollut lähelläkään sitä, mitä se nyt on.

 

Ja kaikesta huolimatta. Jos tälläsellä eläis, voisin ruveta tekemään tätä vaikka työkseni

”Isoäidin sänky”

Mulla oli pikkusena likkana sellainen sivusta levitettävä sänky. Se oli alunperin isoäidin sänky, jota oli isoäidin kuoleman jälkeen pitkään säilytetty heinäladossa. Sieltä äiti sen nosti päivänvaloon, maalasi ja se päätyi mulle sängyksi. Jossain kohtaa, muutamien vuosien päästä sänky siirtyi takaisin heinälatoon, kun sisällä tuvassa ei sille ollut enää käyttöä eikä tilaakaan. Sitten sattui suuri vahinko ja meidän koko ulkokartano riihtä ja navettaa myöden paloi… siinä meni isoäidin sänky ja paljon paljon muita asioita, joista nykyään saisin ammennettua varmasti isot ilot.

Nyt vähän isompana oon pitkään jo halunnut semmosta sänkyä, jonka voisin tuunata. Valkoiseksi minä sen halusin. Sattui sitten niin että naapureilla oli kotitilallaan ylimääräisenä sänky, jonka ostin. Sänky oli melkolailla alkuperäisessä kuosissaan, mutta yksi jaloista oli poikki. Ja koska jalan korjaaminen olisi tarvinnut sorvia ja melkoisen taitavaa puuseppää, päätin että katkaisen kaikki jalat samasta kohdasta poikki, koska sänky jäi vielä senkin jälkeen oikein sopivan korkuiseksi. Jalan katkaiseminen oikeastaan oli merkittävä tekijä senkin suhteen, että en kokenut pilaavani maalaamalla upeaa vanhaa kalustetta, koska jalat oli näillä taidoilla lähes pakko katkaista ja alkuperäisyys oli jo siten menetetty.

Kuivatin sänkyä kolmisen viikkoa sisätiloissa. Sen jälkeen putsasin ja hioin sitä. Koska sängyssä oli alkuperäinen maali, siihen oli pakko pistää alle pohjamaali. Pohjamaalina käytin otex-tartuntapohjamaalia. Pinnan maalasin kahteen kertaan valkoisella Helmi-kalustemaalilla.

Tämä sänky on melko pieni, pituutta vain noin 170cm. Mutta se sopii minulle vallan mainiosti, kun ei se vie sitten tilaa niin paljoa. Sängyn viehätys on kuitenkin täysin ehjät (jalkoja lukuunottamatta) veistetyt ja sorvatut koristeet, joita mielestäni valkoisuus korostaa juuri oikealla tavalla.

Lopputulos on täsmälleen sellainen, mitä halusin ❤

Päivää vaan ystävät!

Oikeen kliseiden klisee, mutta ystävänpäivähän voi olla vaikka joka päivä. Mutta eihän se haittaa, että kalenterikin muistuttaa välillä ystävien tärkeydestä. Eihän ystävänpäivän tarvitse tarkoittaa yletöntä krääsää ja turhuuden palvomista. Päinvastoin. Ystävänpäivän kaupallisuus voidaan unohtaa samantein ja keskittyä siihen olennaiseen, eli ystäviin, rakkaisiin ja heidän hemmotteluun. Tästäkin päivästä voi ammentaa itselle ja muille hyvän mielen. Ja täyden vatsan.

Parhaiten osaan hemmotella siis herkkujen avulla. Pikkuleipiä, täytekakkuja, piirakoita… Ihan mitä tahansa leivonnaisia ja kaiken käsistään lähtevän kun voi tuunata ystävänpäivän mukaisesti sydämillä ja hemepillä koristeilla.

Tällä erää leivoksen muoto kehittyi mielessäni sitä mukaa kun sitä rupesin tekemään. Eli aikomuksena oli tehdä murotaikinasta keksin muotoinen pohja ja päällynen, törsötellä väliin ja päälle jotain kermaista moussea ja koristella nätiksi. Mutta tekovaiheessa muistin erään Kuortanelaisen leipomon herkkutuotteen vuosien takaa; Äkkimakean pikkuleivonnaisen, jonka syötyään tiesi sitten makeaa syöneensä. Niinpä lähdin jäljittelemään muistojen perusteella sitä, koska kyseistä leipomoa ei ole vuosiin enää ollut olemassa, enkä ole siis maistanut tätä makuyhdistelmää aikoihin.

Murotaikina

4,5 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
2 tl vaniliinisokeria
200g voita

Kuivat aineet sekoitetaan yhteen ja sen jälkeen nypitään käsin voi jauhoseoksen joukkoon. Taikinaa seisotetaan jääkaapissa pari tuntia, jonka jälkeen se kaulitaan vähän vajaan 1cm vahvuiseksi levyksi, josta otetaan muotilla pyöreitä leipäsiä, halkaisijaltaan noin 7cm. Pyörylöitä paistetaan 175 asteessa noin 10 minuuttia. Hieman saa väriä tulla pintaan.

Sillä aikaa kun taikina oleentui jääkaapissa, tein marenkivoikreemin. Tämä on hieman vaativampi osio ja vaikka yleensä en ihan niin nuukasti ohjeita noudata, niin tämän tekemisen voi helpolla sössiä, jos alkaa sooloilemaan. Tärkeää on siis noudattaa ohjeita, olla kärsivällinen ja omistaa digitaalimittarin.

Marenkivoikreemi

2 munan valkuaista
1,25 dl sokeria
200g voita (mieluusti suolatonta, mutta ei ole välttämätöntä)

Valkuaiset erotellaan tarkasti ja vatkaillaan metalliastiassa sokerin kanssa vaahdoksi. Kattilaan laitetaan pieni määrä vettä, se lämmitellään kuumaksi ja marenki metalliastiassaan nostetaan kattilan päälle. Marenkia vatkataan vesihauteen päällä kunnes marengin lämpötila nousee 60 asteeseen. Tämän jälkeen siirrän marengin muoviastiaan, jossa teen jäähdytyksen. Koko jäähtymisen ajan marenkia vatkataan. Lämpötilan pitää laskea noin 35 asteeseen. Sen ei saa olla niin lämmintä, että sekaan laitettava voi sulaa. Tämän jälkeen siis pieniksi kuutioiksi palottu huoneenlämpöinen voi vatkataan pala kerralla marengin joukkoon. Tässä kohtaa täytyy olla hieman kärsivällinen ja vaikka ensin näyttäisi siltä, että massa juoksettuu, sen vatkaamista tulee jatkaa niin kauan, että se kiinteytyy tasaiseksi ja kiinteäksi. Sen tietää ja tuntee käteen, kun se on valmista. Ensimmäisellä kerralla tätä tehdessäni suorastaan hämmästyin, kun se muutos tapahtui.

Marenkivoikreemiin voi sekoittaa huoletta jotain makuaromia ja tällä kertaa laitoin mukaan pari tippaa vanilja-aromia. Marenkivoikreemin valmistusta oon opiskellut mm. Annin ohjeiden avulla.

Tämä marenkivoikreemikin itsessään on myös makumuisto menneisyydestä. Nuoruudessani oli kotipaikkakunnallani suuressa huudossa paikallisen leipomon ’rakopullat”; pitkulaiset munkit, joissa oli täytteenä mansikkahilloa ja voikreemiä.

Palataan muisteloista takaisin ja ryhdytään kasaamaan näitä äkkimakeita leivoksia. Alimpaan osaan levitetään vadelmahilloa ja päällimäiseen osaan kerros voikreemiä. Osat yhdistetään ja voikreemillä voidellaan myös reunat. Tämän jälkeen reunat pyöritellään nonparelleissa. Leivokset on hyvä jäähdyttää ja kovattaa jääkaapissa, että osat ei luistele pois sijoiltaan, vaan keksintö pysyy kasassa. Päälle ripaus tomusokeria ja siinä se sitten tönöttää! Myllärin äkkimakea!

Hyvää ystävänpäivää ❤

 

Laskiaispullaa!

En oo aiemmin osannut leipoa oikeaa pullaa, eli paikallisittain nisua. En ollenkaan! Joskus nuorempana, ensimmäisiä kertoja pullan leipomista yrittäessäni, niistä tuli aina kovia kuin pesäpallot. Ja joka kerta sama ongelma toistui. Sitten tyydyin pitkät ajat puolivalmisteisiin. Riittävästi kun puolivalmiin pakastepullan päälle lyö voita, niistäkin saa ihan kelpokamaa.

Lopulta kun oon tajunnu sen ajatuksen, jota pyrin seuraamaan kaikessa tekemisessäni, että jos ihminen on käynyt kuussa, miksi MINÄ en muka osaa tehdä jotain? Esim. Siis ei kai pullan leipominen voi olla vaikeampaa kuin avaruusraketin valmistaminen? Ja siihen peilaten yritin sitten sitä pullan leivontaakin niin kauan, että nykyään se jo sitten onnistuu, joten uskallan kyllä nyt ihan julkisesti kertoa, kuinka sitä pullaa oikein leivotaan…

Niin hyvän näköinen kun sellanen perinteinen laskiaispulla onkin, niin mua ärsyttää SUUNNATTOMASTI sen syöminen. Kun ei se onnistu niin eikä näin… siksi oon yrittäny etsiä sitä miellyttävämpää pullamuotoa tähän. Jotenkin oon nyt kallistumassa siihen, että sarvi on kaunis ja suhteellisen helppo syödäkin niin, että joka suupalaan osuu myös sisältöä, eikä se sisältö kuitenkaan turahtele hallitsemattomasti  pitkin naamaa. Kokeilin nyt tehdä myös ”pullakuppeja”, mutta en oo vielä täysin vakuuttunut niistä.

Joka tapauksessa. Tässä se peruspullaohje, jota minä käytän;

2 tl suolaa

1,5 dl sokeria

1 pala hiivaa

0,5 l lämmintä vettä tai maitoa

1 muna

1 rkl kardemummaa

2tl vaniliinisokeria

12-13 dl vehnäjauhoja

150g voita

Suola ja sokeri on siksi ensimmäisenä listalla, kun tässäkin tapauksessa suosin pienen sokerimäärän, suolan ja hiivan keskinäistä liuottamista ihan ensin.

Tähän seokseen on sitten hyvä sekoittaa neste, vaniliinisokeri, kardemumma, loput sokerista sekä muna. Jauhoja sekoitan yleensä taikinaan ensin noin 6 dl. Tämä osuus on helppo vielä sekoittaa vaikka puuhaarukalla. Sittan vaihdan työkaluksi oman käden ja lisään toiset 6 dl jauhoja. Kun jauhot alkaa olemaan sekaantuneena taikinaan, lisätään vaivaamalla mukaan pehmeä voi. Jos sen nyt sitten on unohtanut ottaa ajoissa lämpenemään, (en minä ainakaan tierä kahta tuntia ennen ryhtyväni leipomaan! Ja jos tieränkin, en pääse töistä sitä voita siihen pöydälle nostamaan…) voi sitä lämmitellä sulatusteholla mikrossa. Eikä haittaa jos se vaikka osin sulaa nestemäiseksi. Pulla maistuu silti pullalta.

Kompastuskivi on jauhon määrä! Monissa ohjeissa puhutaan jopa 16 dl:sta puoleen litraan. Sillä mä saan kyllä aikaseks niitä pesäpalloja. Ehdottomasti taikina saa nousemisvaiheessa olla vielä vaikka vähän tarttuvaa. Kun siihen sitten kuitenkin lisätään jauhoja leivinpöydällä, niin jauhomäärä nousee siitä, mikä taikinaan sekoitetaan.

Taikinaa nostatetaan lämpimässä ja vedottomassa paikassa liinan alla niin kauan, että se on turvonnut noin kaksinkertaiseksi. Nostatusaikaan vaikuttaa eniten käytettyjen materiaalien lämpötila. Aikaa kuluu siis 20-45 minuuttia.

Pullasarviin tarvitaan tötteröitä, joiden ympärille pullasuikaleet kääritään. Tötteröitä saa valmiinakin, mutta en ole sellaisiin malttanut satsata, vaan teen tötteröt foliosta. Melko helposti pyörittelemällä ja rutistelemalla ne onnistuu näinkin.

 

Pullataikina kaadetaan alustalle ja sitä vaivataan pöydällä ihan huolella. Painellaan ja muokataan jauhotetulla alustalla, kunnes se on tasaista ja valmista työstettäväksi.

Taikina kaulitaan levyksi ja levystä leikataan noin 1,5cm leveitä suikaleita. Suikaleet kieritellään foliotötteröihin suiposta päästä aloittaen, hieman reunoja limittäen toistensa päälle niin että tötteröön ei jää aukkoja.

Näitä aihioita nostatetaan noin 20 minuuttia liinan alla. Voidellaan munalla, ripotellaan päälle raesokeria ja uuniin. Uunin lämpö 225 ja paistoaika noin 10-12 minuuttia.

Pullien jäähdyttyä foliot irrotellaan sarvien sisältä. Hillot ja kermapursotteet tilalle ja siinähän se sitten on!

Pullakuppeja tein seuraavasti: taikinalevystä leikataan taikinapyörylöitä. Paistamisessa käytetään muffinssipelliä nurinpäin. Joka toinen muffinssikupin pohja voidellaan ja taikina pyörylä asetellaan sen pääle. Nostatetaan ja paistetaan. Jäähtyneet kupit irrotellaan pelliltä.

Nämä oli oikeastaan kaikkein kätevimpiä syödä täytteiden kanssa, mutta pullan määrä oli jotenkin liian vähäinen… Eli seuraavalla kerralla yritän ainakin tehdä vahvemmasta taikinasta nämä kupit.

 

 

 

Runebergin tortut

Ensin tehdään ja kovalla vaivalla koristellaan niitä pipareita jouluksi ja sitte niistä jää osa syömättä. Paitti että mä oikeastaan toivonkin, että niitä jää rittävästi niin, että voi sitten ihan reiluun tehdä näitä Runebergin torttuja. Käytän Runebergintorttujen taikinaan myös muut joulusta yli jääneet makeat leivonnaiset. Ja siitä syystä ollaan taas siinä ytimessä, että hyvää tulee, mutta ei kahta kertaa samanlaista!

Mutta ihan tosissaan. Jos joulusta jää yli mitä tahansa pikkuleipiä tai vaikka kuivakakkuja, kaikki toimii murskattuna tässä leivonnaisessa. Käytän tähän myös säilytyksessä kovettuneet fariinisokerit ja muut jämät; mantelirouheet, kookoshiutaleet… Eli tämä on oikein varsinainen jämistä syntyvä herkku! Sitä kierrättämisen ja nuukuuden arvostamista kai se tarina Runebergin Fredrikastakin ja legenda torttujen alkuperästä korostaa…? Mutta ei tuu kyllä pahaa mieltä siitä, että pitäis jotain heittää pois.

Näitäkin torttuja oon kokeillut tehdä todella monella eri ohjeella ja niin kuin monesti aiemmin, taas puhutaan makuasioista. Ohjeita on monenmoisia, mutta sille ei saa mitään, että ottaa tämä leivonnainen minkä tahansa muodon, se on silti ylirasvainen, mutta NIIN hyvää.

Hankin juuri silikonisen Runebergintorttu-muotin, jossa on tila kuudelle tortulle kerrallaan ja silläpä tulee ihan semmosia kaupan tekoosen näkösiä leivoksia! <3 En ollut lainkaan pettynyt tähän hankintaan, vaikka VAIN kuuden leivonnaisen tekeminen kerrallaan, on tuskaisen hidasta mulle. Tulipa pohjalaisittain ilmaistua… Siis tarkoitan, että olin tyytyväinen ostokseeni. Seisoin toki ensin kaupassa silmät suljettuna ja käsi kiinni siinä muotissa useamman minuutin. Hinta meinas ottaa kipeää, mutta sitten päätin, että oon ostellu ihan vain yksittäisten juhlien leivonnaisia varten ennenkin tarvikkeita, joita ei tarvita kuin sen kerran. Miksi siis tekisin nyt poikkeuksen, kun sama rumba toistuu tällä aiheella kuitenkin ihan vuosittain?

Tortuthan nyt voi tehdä vaikka muffinssivuokiin, mutta nimenomaan sen taikinan rasvaisuuden vuoksi paperiset vuokat kostuu ihan läpiasti rasvasta, eikä ne oo sen jälkeen enää kivoja käsitellä. Paitsi jos viitsii satsata niihin vuokiin ja hankkia laadukkaampia, esim. kartonkisia tai foliopintaisia muffinssivuokia. Mutta noin kolmen vuoden tarve vahvoja muffinssivuokia mun Runebergintorttuja varten vastaa jo sitten tätä silikonista Runebergintorttumuottia. Eli taas säästin ostamalla…? Suosin kuitenkin usein vähän suurempia linjoja tässä(kin) touhussa. Helpoin ja varsin kivan näköinen Runebergin torttu syntyy pellillä tai piirakkavuokassa. Pellillisen leikkaan neliöiksi ja teen jokaiseen neliöön oman hillosilmän ja taas piirakkavuokaan teen yleensä yhden ison hillosilmän keskelle lättyä.

Niin. Ja voihan sitä yhdistää myös ystävän- ja Runeberginpäivän. Eli kun tekee Runebergin tortun sydänvuokaan, niputtaa kätevä emäntä näppärästi kaksi teemaa… Heleppoapa hyvinkin!

Tässä oma ohjeeni isohkoon vuokaan:

150 g                   voita

2 dl                      fariinisokeria (ruokosokeri tai tavallinen kidesokeri käy myös)

3                           munaa

rommiaromia muutama tippa

2 dl                      spelttijauhoja (ja taas käy tavallinenkin vehnäjauho)

3-4 dl                  pikkuleipämurua

1,5 tl                   leivinjauhetta

1 tl                       kardemummaa

1 dl                      mantelirouhetta (halutessaan voi jättää poiskin)

1 dl                      mantelijauhetta

2 dl                      kermaviiliä

Vadelmahilloa

Tomusokerikuorrutusta

  • Piparit murskataan tehosekoittimella tai smoothiekoneella muruiksi (ja kyllä tämän osion kaulimellakin voi halutessaan tehdä).
  • Voi ja sokeri vatkataan ”vaahdoksi”
  • Munat lisätään yksitellen voi-sokeriseokseen. Vatkataan munien välissä ja lopuksi niin, että taikina on tasainen
  • Sekoitetaan mukaan rommiaromi
  • Kaikki kuivat ainekset sekoitetaan keskenään, lisätään seokseen puolet jauhoseoksesta, kermaviili ja loput jauhoseoksesta. Sekoitetaan taikina tasaiseksi.

  • Ohjeessa on pikkuleipämurun määrän kohdalla 3-4 dl. tämä siksi, että pikkuleipämuru on vuosittain vähän erilaista riippuen muruseoksen sisällöstä. Ruukaan sekoittaa pikkuleipämurua joukkoon sitten lisää, kun näen minkälainen koostumus on jauhoseoksen mukaan sekoittamisen jälkeen. Eli seoksen ei saa olla juoksettuneen näköistä, vaan melko tahmeaa ja sillä tapaa tasaista, että ainesosat ei erotu toisistaan.
  • Voidellaan halkaisijaltaan noin 28cm vuoka ja levitetään taikina vuokaan

  • Paistetaan 25-30 minuuttia 180 asteessa
  • Kostutukseen käytetään punssia, jota multa ei kyllä löydy! Niinpä tein sitruunalikööristä (jonka ohjeen kirjailen vielä tänne joskus…) ja rommiaromista miksauksen, jolla tortut kostutin. Toimihan se!
  • Lopuksi hillosilmä ja tomusokeriympyrä!

 

Tälläisiä helppoja hyvän mielen torttulaisia tällä erää!

Virkattujen liinojen uusiokäyttö

En oikein ole yksittäisten pikkuliinojen käyttäjä. Vaikka pidän monenmoisesta krumeluurista, pitsistä ja romanttisista asioista, yksittäiset pienet liinat ei vaan sovellu mun käyttöön. Jostain netin syövereistä idea liinojen uusiokäytöstä jäi mieleen. Kadotin ajatuksen pitkäksi aikaa, mutta jostain se putkahti sitten taas pintaan. Onneksi 😊

 

Vanhoja virkattuja liinoja löytyi omista ja miehen kätköistä. Lopulta kierrettiin jopa kirpputoreja liinoja etsien ja poikkeuksetta joka torilta jäi liina tai useampi kotiin viemisiksi. Ihaninta tässä on kuitenkin se, että ne jo lapsuudesta tutuiksi muodostuneet virkatut liinat kuvioineen löysivät tiensä uudestaan minun arkeen ja juhlaan. Ja sensijaan että kaikki nämä kauniit liinat olis maannut kaapissa taas seuraavat 20 vuotta, niille löytyi käyttötarkoitus.

Hain liinoista suurinpiirtein saman sävyisiä yksilöitä, joita sitten lähdin yhdistelemään aina yhdeksi isommaksi kokonaisuudeksi. Mutta kukapa kuitenkaan kieltäisi käyttämästä riemunkirjavia liinoja keskenään? Oma viehätyksensä siinäkin olisi. Tai kuka estää värjäämästä lopulta koko hommelia esim. mustaksi? No niin kun minä oon sen valkoisen ja vaaleiden sävyjen ystävä… Liinoja olisi mahdollisesti voinut laittaa enemmänkin päällekkäin, mutta pidin siitä että jokainen liina erottuu ryhmästä silti omana itsenänsä. Käytin myös virkattuja lasinalusia täyttämään isoimmiksi jääviä aukkoja.

Olen nähnyt kuvia samalla idealla totutetuista kappaverhoista. Idean soveltaminen jatkuu omalta kohdaltani niin, että seuraavaksi yhdistelen liinoja salusiiniksi keittiön ikkunaan. Näkisin silmissäni luonnonvalkoisista pitsiliinoista kootun salusiinin ja sivuun vedetyt ruutuverhot… Sellaista maalaisromantiikkaa.

Tässä oli taas yksi löydetty ja lainattu idea, jonka toteuttamatta jättäminen olisi ollut ihan oma tappio.

Virkattu matto

 

Jossain vaiheessa elämää tuntui kovin kaukaiselta ajatus maton virkkaamisesta. Syystä että luulin semmoisen olevan liian kova töinen, enkä tiennyt kuteiden hankkimisesta tai ohjeistakaan tuon taivaallista.

Kun muutamia vuosia sitten huomasin, että kuteitahan voi ostaa ihan lähelläni sijaitsevasta askartelu- ja käsityöliikkeestä, lähtikin iso pyörä pyörimään. Tämän löydökseni jälkeen virkkasin syksyn aikana 7 mattoa putkeen ja suurin osa niistä päätyi joululahjoiksi. Silloin sain kyllä loukitua sitten käsivartenikin sellaiseen kuntoon, että opin ihan kantapään kautta sen, ettei tässä voi, eikä kannata ahnehtia.

Nykypäivänä haen kuteeni eräältä matonkutojalta. Tahtoo vaan nämä kivijalkakaupat kadota hiljaksiin ja myynnit siirtyy nettiin. Mä kun tykkään mennä kattelemaan, ja vähän spontaanistikin päättää tarjonnan mukaan sen, minkä väristä mattoa oon seuraavaksi tekemässä. Huono puoli tässä on se, että toisinaan värit ovat uniikkeja ja jos haluaa jatkaa samalla kuteella tai tehdä uuden maton, kyseistä väriä ei välttämättä löydy. Sen ongelman oon ratkaisuut sillä, että ostan kudetta aina sen verran paljon, kerralla, että saan siitä varmasti sen, mitä oon suunnitellut + vähän päälle…

Trikookudetta pidän himpun hankalana virkattavana, koska sen muoto ja paksuuskin voi vaihdella vyyhdissä aika paljon. Sitä mun on jotenkin hankala saada koukulla aisoihin. Mutta pääasiassa se on vaikea vastus siksi, että se myydään aina vyyhteinä. On aika ärsyttävää keriä se vyyhdistä kerälle… Se on kyllä huomattavasti edukkaampaa kuin ontelokude, mutta silti yleensä ostan sitä onteloa. Ja tältä matonkutojalta saan ontelokudetta rullissa <3

Kauhavan Lankavan sivuilla on ihania mattojen ohjeita. Samoin Lappajärven Värjäämöltä löytyy pari kivaa mallia. Kuvissa olevista matoista suurin osa on Lankavan Asterimaton variaatioita.

Joskus joku vinkkas, että sopivalla pyöreän virkatun liinankin ohjeella voi maton tehdä, mutta kun lähdin sitä kertaalleen kokeilemaan, meni homma heti alkuun sen verran mönkään, että päätin kirkastaa ajatusta vielä vähän aikaa ja kokeilla sitä joskus toiste. Ihan matematiikkaahan tämä ohjeiden soveltaminen kuitenkin on. Silmukoiden täytyy lisääntyä kierroksittain niin, että ympyrän piiri pysyy oikean kokoisena.

Yleensä valmiiden ohjeiden matot ei oo oikean kokoisia mun tarpeisiin, joten jätän kierrokset kesken tai lisään niitä niin paljon, että saan matosta sopivan kokoisen. Näissä kierrosten lisäämisessä olen myös kantapään kautta oppinut sen, kuinka se tulee tehdä… Jos silmukoita lisää liikaa, matosta tulee helposti reunoiltaan lerpattava ja se ei käytössä oo kyllä hyvä. Kun maton tulee olla ihan tasainen ja sen tulee olla lattiaa myöden sillä tapaa matalana ja litteänä niin, ettei siihen kompastu.

PYLPYRÄ-MATTO

Tässä ohje pylpyrä-mattoon.

Tähän mattoon kului vähän vajaa kolme kiloa ontelokudetta ja virkkasin sen nro.9 koukulla.

Aloitetaan tekemällä 6 silmukkaa, jotka yhdistetään piilosilmukalla lenkiksi

Jokainen kierros aloitetaan 3:lla silmukalla, jotka lasketaan yhdeksi pylvääksi.
Jokainen kierros lopetetaan piilosilmukalla kierroksen aloittavan kolmesta silmukasta syntyvän pylvään ylimpään silmukkaan.

S –    ketjusilmukka
Ps –  piilosilmukka
P –    pylväs
Kp – kohopylväs

*- – – – – – * toistetaan kierroksen loppuun saakka

1. 3 s + *s, p seuraavaan silmukkaan*– yht 20s
2. 3s + 2p ketjusilmukkakaareen, *jokaiseen kaareen 3 pylvästä* – yht 30s
3. 3s + kp, *p, kp edelliseen pylvääseen, p, kp, p kp ed p*, (kohopylväitä ja pylväitä vuorotellaan. Joka toinen kohopylväs tehdään samaan (huom! edellisen kierroksen) pylvääseen edellisen pylvään kanssa) – yht 40s (kierroksen viimeinen on kp, jolloin kuvio vuorottelee)
4. 3s 2p 2p samaan silmukkaan, *3p 2 samaan*… pylväät tehdään silmukan takareunaan – 50s
5. 3s + 2s jätetään väliin 1 silmukka p, *2s 1 silmukka väliin p*… – yht 75s
6. 3s 2 pylvästää kaareen, *3p jokaiseen kaareen* – yht. 75s
7. 3s kp p *kp, p*… ringin aikana lisätään 4 kertaa, eli tehdään kp edelliseen pylvääseen. – Yht 79
8. 3s 4p, 2 p samaan silmukkaan, *5p, 2 pylvästä samaan silmukkaan* – yht.93

Jatketaan samalla kaavalla niin pitkään kun vain haluaa. Silmukoiden lisäämistä kierroksen aikana vain harvennetaan

9. 3s + 2s jätetään 1 silmukka väliin *1p 2s 1p jätetään yksi väliin*
10. 3s + 2p kaareen, *3p jokaiseen kaareen*
11. 3s, Vuorotellaan *p ja kp*
12. 3s + 7p, 2p samaan, *8p, 2p samaan*
13. 2s, jätetään 2 väliin *p, 2s, jätetään 2 väliin, p… lisätään silmukoita jättämällä joka 7. kaaressa vain 1 silmukka väliin*
14. 3s, 2p kaareen, *Jokaiseen kaareen 3 p, joka kuudenteen kaareen 4p*
15. 3s + kp Vuorotellaan *p ja kp*
16. 3s + *p jokaiseen silmukkaan*
17. 3s + *2s, 2 väliin, p, joka 5. kaaressa jätetään väliin vain yksi silmukka*
18. 3s + *3p jokaiseen kaareen*
19. 3s + *Vuorotellaan p ja kp… joka 10 pylvään välein kp tehdään edellisen pylvään kanssa samaan pylvääseen*
20. 3s + *p jokaiseen silmukkaan*

Matto on melko tiivis, eli reikäkierroksia on ainoastaan joka neljäs. Silti matossa on vahvasti virkatun maton tunnelma. Tässä matossa tykkään eniten edestä tehtyjen kohopylväiden luomasta kolmiulotteisuudesta (joka ei kuvista kyllä välttämättä käy ihan ilmi). Ympyröitä korostaa mukavasti silmukan taakaosaan virkatut pylväät.

Maton piirretyssä ohjeessa on vain 9 ensimmäistä kierrosta, koska tällaisten piirrettyjen ohjeiden teko ei oo ihan mun juttu. Mutta että tästä jo pääsee käsitykseen siitä, miten se homma silmukoina etenee. Merkitkään ei taida universaalia mallia olla, mutta ne pätee nyt tähän ohjeeseen.

Silmukoiden yhteismäärän pistin ainoastaan ohjeen muutamaan ensimmäiseen kierrokseen, koska niiden laskeminen oli siinä vaiheessa vielä helppoa ja isommilla ja virhelyönnitkin pysyi vielä hallussa. Jatkokierroksilla kukin pystyy itse seuraamaan maton ympärystän laajenemista. Kun tässä kohtaa maton onnistuminen ei enää ole kytkettynä prikulleen tarkkaan silmukkamäärään.

Nämä ohjeiden mukaan virkkaamiset on vähän käsialastakin kiinni. Jos työ alkaa menemään kupille, pitää vähän peruuttaa ja lisätä silmukoita sen oman käsialan mukaisesti ja taas toisin päin; jos reuna alkaa lerpattaa, silmukoita pitää vähentää.

Mutta kuin niin monta kertaa aiemminkin; lopputulos tässä palkitsee <3