Tarinaa vanhasta kaapista

Tämä kaappi on ollut suvussamme niin kauan, että kukaan ei enää muista sen alkuperää. Vaihtoehtoja toki on. Tekijä on saattanut olla pappani isä Josua, joka on toiminut kotikyläni koulun puukäsityön opettajana koulun ensimmäisinä olemassaolon vuosina ja näin ollen hänen on täytynyt omata jonkinlaisia puusepän taitoja. Pian pappani syntymän jälkeen, vuonnna 1915 Josua on lähtenyt Amerikkaan ja sille tielleen jäänyt. Mutta voi toki olla, että kaappi on kuulunut pappani äidin Sanna-Liisan kapioihin. Kaapista eikä sen maalikerrosten alta löydy mitään vinkkiä asiasta. Ei nimiä, eikä vuosilukuja. Mutta vaikka minkälaisella matematiikalla asiaa ajattelee, on selvää että kaappi on toista sataa vuotta vanha, mahdollisesti tehty jopa jo 1800-luvun puolella.

Kaappi on ollut mummolan alakerran tuvassa ihan käytössä aivan 70-luvulle asti. Tämän jälkeen se on siirretty vintille, kylmään sivukkaaseen, jossa se on tähän asti seisonut. Viimeisten vuosikymmenten aikana kaappi ei ole ollut suoranaisesti kosketuksissa veden kanssa, mutta ilmankosteutta ja lämpötilamuutoksia se on kuitenkin kokenut. Ajan myötä kaapista on sahattu takajaloista pätkät pois, ilmeisesti lattioiden jalkalistojen vuoksi. Myös takaa yläkulmista on pienet palaset poistettu. Aika ronskilla kädellä kalustetta on siis käsitelty. Jokin vahinko on myös aiheuttanut liimauksen pettämisen ja toisella kaapin sivulla on halkeama, joka ulottuu lähes puoleen väliin kaapin kylkeä.

Viime keväänä edesmennyt mummoni lupasi mulle tämän kaapin vielä kotona asuessani jo yli parikymmentä vuotta sitten. Onneksi en kuitenkaan heti silloin saanut äntiin kaapin kunnostamista. En usko, että mielenkiinto ja kärsivällisyys olisi sillä kohtaa riittänyt tekemään tätä työtä kunnolla.

Nyt kun olin päättänyt kaapin viimein kunnostaa, ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui kaapin siirto pois sieltä vintistä. Isä muisteli jo silloin parikymmentä vuotta taakse päin, että porrashuone on paneloitu kaapin siirron jälkeen, joten se ei välttämättä portaita myöten enää pois sieltä mahdu. No ei mahtunut tosiaan. Kaappia kannettiin kahteen otteeseen eripäin portaisiin, mutta molemmilla kerroilla se jumittui portaissa olevaan käännökseen. Seuraava ajatus olikin vähän miehekäs, että kaapin yläosa sahattaisiin irti… Onneksi tähän ei tarvinnut ryhtyä, vaan isä haki pyöräkuormaajan ja kaappi kannettiin kamarin ikkunalle ja nostettiin siitä ulos kauhaan. Tosin oli pikkasen liian jännittävää katsella, kun Topi seisoi kauhassa pidellen kiinni puoliksi kauhan ulkopuolella retkottavaa valtavaa kaappia. Ja että kuka tai mikä tippuu ensimmäisenä vai menisikö kaappi tai kauha alakerran ikkunoista läpi… Mutta ei tippunut, eikä mennyt. Vähän hullunrohkeaa, mutta kun se nyt vaan on maalla vähän tämmöstä. Asiat ratkaistaan tavalla tai toisella ja tällä kertaa se tehtiin sillä toisella tapaa.

Kaappi kuljetettiin Kuortaneelle meidän remonttityömaalle, koska siellä on hyvät tilat ja olosuhteet tämmösia tuunailuja tehdä. Hauskaa tässä on se, että nyt kun remontissa ei vielä ole mulle paljoakaan tekemistä, saadaan molemmat silti työstää omia juttujamme siinä samassa tilassa.

Olosuhteet ovat vaikuttaneet kaappiin niin, että kuivumisaikaa se vaatii useamman viikon ennen kuin maalia voi pintaan pistää. Mielessäni laskeskelin, että ei tässä silti mitään hätää ole… Jotta saisin pinnan maalattavaan kuntoon, puhutaankin jo useamman viikonlopun työrupeamasta. Päällimmäinen turkoosi maalipinta on ihan nätti väri itsessään, niinpä ajatuksena on vain poistaa irtonainen aines, hioa pinta ja maalata kaappi valkoisella kalkkimaalilla. Sitten tietyin osin sopivista kulmista ja nurkista kuluttaa kalkkimaalipintaa hiomalla niin, että alempi maalikerros tulee esiin. Tästä syystä en edes harkinnut maalinpoistoa ja kaapin entisöimistä sillä tyylillä. Muutenkin, kaapilla on tunnearvoa sen verran, että haluan sen pitää. Ja jos se aikoo meillä asua, sen on oltava valkoinen.

Ensimmäisenä kaapista irrotettiin kaikki irtonaiset osat. Eli ovet ja laatikot. Niistä piti irrottaa sitten vielä vetimet ja saranat. Vetimet siksi, että vaikka kyseessä oli aivan ihanat alkuperäiset käsin sorvatut nupit, niissä oli sen verran kulumia ja rikkoontumisia, että niitä ei olisi millään saanut korjattua.

Saranoiden suhteen tuli jossain kohtaa kyllä mieleen, että ne olis voinut olla hyvä säilyttää, sillä ensinnäkin; niiden irrotus oli suoranaista tuskaa. Tein töitä yhden päivän asian kanssa ja käpyhän siinä paloi sen päivän aikana melkolailla hiileksi. Ajan myötä kun ovet olivat saaneet osumia, saranoita oli käännelty ja asenneltu nurinpäinkin, osa oli NAULATTU jollain 2,5 tuuman nauloilla runkoon… Voi vain arvata, että saranolille lovetut syvennykset sai irrotuksesta melkoisia osumia ja vaurioita. Toinen säilyttämistä puoltava asia oli saranoiden koko. Mahdollisesti laajentamalla etsintää, saman kokoiset saranat olisi ollut mahdollista löytää, mutta paikallisista liikkeistä ei sellaisia löytynyt. Mutta ne saranatkin meni irrotuksessa tuusan paskaksi. Uudet saranat piti saada, vaikka ne ei ihan vanhoja aukkoja täyttäkään.

Seuraavana viikonloppuna aloitin hiomisen. Kaikki mahdolliset koneet oli käytössä ja pikkuhiljaa homma lähti käyntiin. Kun paikoin maali irtosi aika reippaasti ja hiomista piti jatkaa melkein puulle asti,

löysin kaikkineen viisi maalikerrosta kaapin kyljestä. Nämä maalikerroksetkin ovat merkki siitä, että kaapilla on reilusti ikää ja se on ehtinyt nähdä monenmoista matkallaan…

Hioin kaappia ensimmäisenä päivänä palan matkaa ilman hengityssuojainta. Huomasin kuitenkin, että hullun hommaa! Astmaatikon keuhkot ilmoitti välittömästi, tuulen suunnan. Ja kun tarkemmin ajattelee sitäkin, mitä entisajan maalit on sisältäneet, on takuulla parempi ettei semmoisia pölyjä sisäänsä vedä.

Parin viikonlopun hiomisen jälkeen pääsin lopulta myös pakkeloimaan. Paikoin rakensin pakkelilla kerros kerrokselta isojakin puuttuvia paloja mm. oviin, hyllyjen reunoihin ja ylälistaan.

Tällä kohtaa laitettiin myös kylki liimaukseen ja puristukseen. Kun kylki oli seuraavana viikonloppuna kuiva, sain rapsutella tursunneet liimat pois ja hioin pinnan tasaiseksi. Näissä liimaushommissa Topi auttoi mua, koska vaikka yrittämällä voisin tälläsiä asioita osatakin, on parempi, että joku joka oikeasti osaa, tekee sen. Ei tartte sitte moneen kertaan samaa asiaa tehrä.

Niinpä Topi katteli sopivan vahvuista lautaa ja rakensi kaappiin myös ne puuttuvat takajalat. Ja on kyllä varsin uskomatonta, miten hienosti ne uudet jalat siihen kohdilleen istahti.

 

Päivää vaan ystävät!

Oikeen kliseiden klisee, mutta ystävänpäivähän voi olla vaikka joka päivä. Mutta eihän se haittaa, että kalenterikin muistuttaa välillä ystävien tärkeydestä. Eihän ystävänpäivän tarvitse tarkoittaa yletöntä krääsää ja turhuuden palvomista. Päinvastoin. Ystävänpäivän kaupallisuus voidaan unohtaa samantein ja keskittyä siihen olennaiseen, eli ystäviin, rakkaisiin ja heidän hemmotteluun. Tästäkin päivästä voi ammentaa itselle ja muille hyvän mielen. Ja täyden vatsan.

Parhaiten osaan hemmotella siis herkkujen avulla. Pikkuleipiä, täytekakkuja, piirakoita… Ihan mitä tahansa leivonnaisia ja kaiken käsistään lähtevän kun voi tuunata ystävänpäivän mukaisesti sydämillä ja hemepillä koristeilla.

Tällä erää leivoksen muoto kehittyi mielessäni sitä mukaa kun sitä rupesin tekemään. Eli aikomuksena oli tehdä murotaikinasta keksin muotoinen pohja ja päällynen, törsötellä väliin ja päälle jotain kermaista moussea ja koristella nätiksi. Mutta tekovaiheessa muistin erään Kuortanelaisen leipomon herkkutuotteen vuosien takaa; Äkkimakean pikkuleivonnaisen, jonka syötyään tiesi sitten makeaa syöneensä. Niinpä lähdin jäljittelemään muistojen perusteella sitä, koska kyseistä leipomoa ei ole vuosiin enää ollut olemassa, enkä ole siis maistanut tätä makuyhdistelmää aikoihin.

Murotaikina

4,5 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
2 tl vaniliinisokeria
200g voita

Kuivat aineet sekoitetaan yhteen ja sen jälkeen nypitään käsin voi jauhoseoksen joukkoon. Taikinaa seisotetaan jääkaapissa pari tuntia, jonka jälkeen se kaulitaan vähän vajaan 1cm vahvuiseksi levyksi, josta otetaan muotilla pyöreitä leipäsiä, halkaisijaltaan noin 7cm. Pyörylöitä paistetaan 175 asteessa noin 10 minuuttia. Hieman saa väriä tulla pintaan.

Sillä aikaa kun taikina oleentui jääkaapissa, tein marenkivoikreemin. Tämä on hieman vaativampi osio ja vaikka yleensä en ihan niin nuukasti ohjeita noudata, niin tämän tekemisen voi helpolla sössiä, jos alkaa sooloilemaan. Tärkeää on siis noudattaa ohjeita, olla kärsivällinen ja omistaa digitaalimittarin.

Marenkivoikreemi

2 munan valkuaista
1,25 dl sokeria
200g voita (mieluusti suolatonta, mutta ei ole välttämätöntä)

Valkuaiset erotellaan tarkasti ja vatkaillaan metalliastiassa sokerin kanssa vaahdoksi. Kattilaan laitetaan pieni määrä vettä, se lämmitellään kuumaksi ja marenki metalliastiassaan nostetaan kattilan päälle. Marenkia vatkataan vesihauteen päällä kunnes marengin lämpötila nousee 60 asteeseen. Tämän jälkeen siirrän marengin muoviastiaan, jossa teen jäähdytyksen. Koko jäähtymisen ajan marenkia vatkataan. Lämpötilan pitää laskea noin 35 asteeseen. Sen ei saa olla niin lämmintä, että sekaan laitettava voi sulaa. Tämän jälkeen siis pieniksi kuutioiksi palottu huoneenlämpöinen voi vatkataan pala kerralla marengin joukkoon. Tässä kohtaa täytyy olla hieman kärsivällinen ja vaikka ensin näyttäisi siltä, että massa juoksettuu, sen vatkaamista tulee jatkaa niin kauan, että se kiinteytyy tasaiseksi ja kiinteäksi. Sen tietää ja tuntee käteen, kun se on valmista. Ensimmäisellä kerralla tätä tehdessäni suorastaan hämmästyin, kun se muutos tapahtui.

Marenkivoikreemiin voi sekoittaa huoletta jotain makuaromia ja tällä kertaa laitoin mukaan pari tippaa vanilja-aromia. Marenkivoikreemin valmistusta oon opiskellut mm. Annin ohjeiden avulla.

Tämä marenkivoikreemikin itsessään on myös makumuisto menneisyydestä. Nuoruudessani oli kotipaikkakunnallani suuressa huudossa paikallisen leipomon ’rakopullat”; pitkulaiset munkit, joissa oli täytteenä mansikkahilloa ja voikreemiä.

Palataan muisteloista takaisin ja ryhdytään kasaamaan näitä äkkimakeita leivoksia. Alimpaan osaan levitetään vadelmahilloa ja päällimäiseen osaan kerros voikreemiä. Osat yhdistetään ja voikreemillä voidellaan myös reunat. Tämän jälkeen reunat pyöritellään nonparelleissa. Leivokset on hyvä jäähdyttää ja kovattaa jääkaapissa, että osat ei luistele pois sijoiltaan, vaan keksintö pysyy kasassa. Päälle ripaus tomusokeria ja siinä se sitten tönöttää! Myllärin äkkimakea!

Hyvää ystävänpäivää ❤

 

Laskiaispullaa!

En oo aiemmin osannut leipoa oikeaa pullaa, eli paikallisittain nisua. En ollenkaan! Joskus nuorempana, ensimmäisiä kertoja pullan leipomista yrittäessäni, niistä tuli aina kovia kuin pesäpallot. Ja joka kerta sama ongelma toistui. Sitten tyydyin pitkät ajat puolivalmisteisiin. Riittävästi kun puolivalmiin pakastepullan päälle lyö voita, niistäkin saa ihan kelpokamaa.

Lopulta kun oon tajunnu sen ajatuksen, jota pyrin seuraamaan kaikessa tekemisessäni, että jos ihminen on käynyt kuussa, miksi MINÄ en muka osaa tehdä jotain? Esim. Siis ei kai pullan leipominen voi olla vaikeampaa kuin avaruusraketin valmistaminen? Ja siihen peilaten yritin sitten sitä pullan leivontaakin niin kauan, että nykyään se jo sitten onnistuu, joten uskallan kyllä nyt ihan julkisesti kertoa, kuinka sitä pullaa oikein leivotaan…

Niin hyvän näköinen kun sellanen perinteinen laskiaispulla onkin, niin mua ärsyttää SUUNNATTOMASTI sen syöminen. Kun ei se onnistu niin eikä näin… siksi oon yrittäny etsiä sitä miellyttävämpää pullamuotoa tähän. Jotenkin oon nyt kallistumassa siihen, että sarvi on kaunis ja suhteellisen helppo syödäkin niin, että joka suupalaan osuu myös sisältöä, eikä se sisältö kuitenkaan turahtele hallitsemattomasti  pitkin naamaa. Kokeilin nyt tehdä myös ”pullakuppeja”, mutta en oo vielä täysin vakuuttunut niistä.

Joka tapauksessa. Tässä se peruspullaohje, jota minä käytän;

2 tl suolaa

1,5 dl sokeria

1 pala hiivaa

0,5 l lämmintä vettä tai maitoa

1 muna

1 rkl kardemummaa

2tl vaniliinisokeria

12-13 dl vehnäjauhoja

150g voita

Suola ja sokeri on siksi ensimmäisenä listalla, kun tässäkin tapauksessa suosin pienen sokerimäärän, suolan ja hiivan keskinäistä liuottamista ihan ensin.

Tähän seokseen on sitten hyvä sekoittaa neste, vaniliinisokeri, kardemumma, loput sokerista sekä muna. Jauhoja sekoitan yleensä taikinaan ensin noin 6 dl. Tämä osuus on helppo vielä sekoittaa vaikka puuhaarukalla. Sittan vaihdan työkaluksi oman käden ja lisään toiset 6 dl jauhoja. Kun jauhot alkaa olemaan sekaantuneena taikinaan, lisätään vaivaamalla mukaan pehmeä voi. Jos sen nyt sitten on unohtanut ottaa ajoissa lämpenemään, (en minä ainakaan tierä kahta tuntia ennen ryhtyväni leipomaan! Ja jos tieränkin, en pääse töistä sitä voita siihen pöydälle nostamaan…) voi sitä lämmitellä sulatusteholla mikrossa. Eikä haittaa jos se vaikka osin sulaa nestemäiseksi. Pulla maistuu silti pullalta.

Kompastuskivi on jauhon määrä! Monissa ohjeissa puhutaan jopa 16 dl:sta puoleen litraan. Sillä mä saan kyllä aikaseks niitä pesäpalloja. Ehdottomasti taikina saa nousemisvaiheessa olla vielä vaikka vähän tarttuvaa. Kun siihen sitten kuitenkin lisätään jauhoja leivinpöydällä, niin jauhomäärä nousee siitä, mikä taikinaan sekoitetaan.

Taikinaa nostatetaan lämpimässä ja vedottomassa paikassa liinan alla niin kauan, että se on turvonnut noin kaksinkertaiseksi. Nostatusaikaan vaikuttaa eniten käytettyjen materiaalien lämpötila. Aikaa kuluu siis 20-45 minuuttia.

Pullasarviin tarvitaan tötteröitä, joiden ympärille pullasuikaleet kääritään. Tötteröitä saa valmiinakin, mutta en ole sellaisiin malttanut satsata, vaan teen tötteröt foliosta. Melko helposti pyörittelemällä ja rutistelemalla ne onnistuu näinkin.

 

Pullataikina kaadetaan alustalle ja sitä vaivataan pöydällä ihan huolella. Painellaan ja muokataan jauhotetulla alustalla, kunnes se on tasaista ja valmista työstettäväksi.

Taikina kaulitaan levyksi ja levystä leikataan noin 1,5cm leveitä suikaleita. Suikaleet kieritellään foliotötteröihin suiposta päästä aloittaen, hieman reunoja limittäen toistensa päälle niin että tötteröön ei jää aukkoja.

Näitä aihioita nostatetaan noin 20 minuuttia liinan alla. Voidellaan munalla, ripotellaan päälle raesokeria ja uuniin. Uunin lämpö 225 ja paistoaika noin 10-12 minuuttia.

Pullien jäähdyttyä foliot irrotellaan sarvien sisältä. Hillot ja kermapursotteet tilalle ja siinähän se sitten on!

Pullakuppeja tein seuraavasti: taikinalevystä leikataan taikinapyörylöitä. Paistamisessa käytetään muffinssipelliä nurinpäin. Joka toinen muffinssikupin pohja voidellaan ja taikina pyörylä asetellaan sen pääle. Nostatetaan ja paistetaan. Jäähtyneet kupit irrotellaan pelliltä.

Nämä oli oikeastaan kaikkein kätevimpiä syödä täytteiden kanssa, mutta pullan määrä oli jotenkin liian vähäinen… Eli seuraavalla kerralla yritän ainakin tehdä vahvemmasta taikinasta nämä kupit.