Tarinaa vanhasta kaapista

Tämä kaappi on ollut suvussamme niin kauan, että kukaan ei enää muista sen alkuperää. Vaihtoehtoja toki on. Tekijä on saattanut olla pappani isä Josua, joka on toiminut kotikyläni koulun puukäsityön opettajana koulun ensimmäisinä olemassaolon vuosina ja näin ollen hänen on täytynyt omata jonkinlaisia puusepän taitoja. Pian pappani syntymän jälkeen, vuonnna 1915 Josua on lähtenyt Amerikkaan ja sille tielleen jäänyt. Mutta voi toki olla, että kaappi on kuulunut pappani äidin Sanna-Liisan kapioihin. Kaapista eikä sen maalikerrosten alta löydy mitään vinkkiä asiasta. Ei nimiä, eikä vuosilukuja. Mutta vaikka minkälaisella matematiikalla asiaa ajattelee, on selvää että kaappi on toista sataa vuotta vanha, mahdollisesti tehty jopa jo 1800-luvun puolella.

Kaappi on ollut mummolan alakerran tuvassa ihan käytössä aivan 70-luvulle asti. Tämän jälkeen se on siirretty vintille, kylmään sivukkaaseen, jossa se on tähän asti seisonut. Viimeisten vuosikymmenten aikana kaappi ei ole ollut suoranaisesti kosketuksissa veden kanssa, mutta ilmankosteutta ja lämpötilamuutoksia se on kuitenkin kokenut. Ajan myötä kaapista on sahattu takajaloista pätkät pois, ilmeisesti lattioiden jalkalistojen vuoksi. Myös takaa yläkulmista on pienet palaset poistettu. Aika ronskilla kädellä kalustetta on siis käsitelty. Jokin vahinko on myös aiheuttanut liimauksen pettämisen ja toisella kaapin sivulla on halkeama, joka ulottuu lähes puoleen väliin kaapin kylkeä.

Viime keväänä edesmennyt mummoni lupasi mulle tämän kaapin vielä kotona asuessani jo yli parikymmentä vuotta sitten. Onneksi en kuitenkaan heti silloin saanut äntiin kaapin kunnostamista. En usko, että mielenkiinto ja kärsivällisyys olisi sillä kohtaa riittänyt tekemään tätä työtä kunnolla.

Nyt kun olin päättänyt kaapin viimein kunnostaa, ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui kaapin siirto pois sieltä vintistä. Isä muisteli jo silloin parikymmentä vuotta taakse päin, että porrashuone on paneloitu kaapin siirron jälkeen, joten se ei välttämättä portaita myöten enää pois sieltä mahdu. No ei mahtunut tosiaan. Kaappia kannettiin kahteen otteeseen eripäin portaisiin, mutta molemmilla kerroilla se jumittui portaissa olevaan käännökseen. Seuraava ajatus olikin vähän miehekäs, että kaapin yläosa sahattaisiin irti… Onneksi tähän ei tarvinnut ryhtyä, vaan isä haki pyöräkuormaajan ja kaappi kannettiin kamarin ikkunalle ja nostettiin siitä ulos kauhaan. Tosin oli pikkasen liian jännittävää katsella, kun Topi seisoi kauhassa pidellen kiinni puoliksi kauhan ulkopuolella retkottavaa valtavaa kaappia. Ja että kuka tai mikä tippuu ensimmäisenä vai menisikö kaappi tai kauha alakerran ikkunoista läpi… Mutta ei tippunut, eikä mennyt. Vähän hullunrohkeaa, mutta kun se nyt vaan on maalla vähän tämmöstä. Asiat ratkaistaan tavalla tai toisella ja tällä kertaa se tehtiin sillä toisella tapaa.

Kaappi kuljetettiin Kuortaneelle meidän remonttityömaalle, koska siellä on hyvät tilat ja olosuhteet tämmösia tuunailuja tehdä. Hauskaa tässä on se, että nyt kun remontissa ei vielä ole mulle paljoakaan tekemistä, saadaan molemmat silti työstää omia juttujamme siinä samassa tilassa.

Olosuhteet ovat vaikuttaneet kaappiin niin, että kuivumisaikaa se vaatii useamman viikon ennen kuin maalia voi pintaan pistää. Mielessäni laskeskelin, että ei tässä silti mitään hätää ole… Jotta saisin pinnan maalattavaan kuntoon, puhutaankin jo useamman viikonlopun työrupeamasta. Päällimmäinen turkoosi maalipinta on ihan nätti väri itsessään, niinpä ajatuksena on vain poistaa irtonainen aines, hioa pinta ja maalata kaappi valkoisella kalkkimaalilla. Sitten tietyin osin sopivista kulmista ja nurkista kuluttaa kalkkimaalipintaa hiomalla niin, että alempi maalikerros tulee esiin. Tästä syystä en edes harkinnut maalinpoistoa ja kaapin entisöimistä sillä tyylillä. Muutenkin, kaapilla on tunnearvoa sen verran, että haluan sen pitää. Ja jos se aikoo meillä asua, sen on oltava valkoinen.

Ensimmäisenä kaapista irrotettiin kaikki irtonaiset osat. Eli ovet ja laatikot. Niistä piti irrottaa sitten vielä vetimet ja saranat. Vetimet siksi, että vaikka kyseessä oli aivan ihanat alkuperäiset käsin sorvatut nupit, niissä oli sen verran kulumia ja rikkoontumisia, että niitä ei olisi millään saanut korjattua.

Saranoiden suhteen tuli jossain kohtaa kyllä mieleen, että ne olis voinut olla hyvä säilyttää, sillä ensinnäkin; niiden irrotus oli suoranaista tuskaa. Tein töitä yhden päivän asian kanssa ja käpyhän siinä paloi sen päivän aikana melkolailla hiileksi. Ajan myötä kun ovet olivat saaneet osumia, saranoita oli käännelty ja asenneltu nurinpäinkin, osa oli NAULATTU jollain 2,5 tuuman nauloilla runkoon… Voi vain arvata, että saranolille lovetut syvennykset sai irrotuksesta melkoisia osumia ja vaurioita. Toinen säilyttämistä puoltava asia oli saranoiden koko. Mahdollisesti laajentamalla etsintää, saman kokoiset saranat olisi ollut mahdollista löytää, mutta paikallisista liikkeistä ei sellaisia löytynyt. Mutta ne saranatkin meni irrotuksessa tuusan paskaksi. Uudet saranat piti saada, vaikka ne ei ihan vanhoja aukkoja täyttäkään.

Seuraavana viikonloppuna aloitin hiomisen. Kaikki mahdolliset koneet oli käytössä ja pikkuhiljaa homma lähti käyntiin. Kun paikoin maali irtosi aika reippaasti ja hiomista piti jatkaa melkein puulle asti,

löysin kaikkineen viisi maalikerrosta kaapin kyljestä. Nämä maalikerroksetkin ovat merkki siitä, että kaapilla on reilusti ikää ja se on ehtinyt nähdä monenmoista matkallaan…

Hioin kaappia ensimmäisenä päivänä palan matkaa ilman hengityssuojainta. Huomasin kuitenkin, että hullun hommaa! Astmaatikon keuhkot ilmoitti välittömästi, tuulen suunnan. Ja kun tarkemmin ajattelee sitäkin, mitä entisajan maalit on sisältäneet, on takuulla parempi ettei semmoisia pölyjä sisäänsä vedä.

Parin viikonlopun hiomisen jälkeen pääsin lopulta myös pakkeloimaan. Paikoin rakensin pakkelilla kerros kerrokselta isojakin puuttuvia paloja mm. oviin, hyllyjen reunoihin ja ylälistaan.

Tällä kohtaa laitettiin myös kylki liimaukseen ja puristukseen. Kun kylki oli seuraavana viikonloppuna kuiva, sain rapsutella tursunneet liimat pois ja hioin pinnan tasaiseksi. Näissä liimaushommissa Topi auttoi mua, koska vaikka yrittämällä voisin tälläsiä asioita osatakin, on parempi, että joku joka oikeasti osaa, tekee sen. Ei tartte sitte moneen kertaan samaa asiaa tehrä.

Niinpä Topi katteli sopivan vahvuista lautaa ja rakensi kaappiin myös ne puuttuvat takajalat. Ja on kyllä varsin uskomatonta, miten hienosti ne uudet jalat siihen kohdilleen istahti.

 

Päivää vaan ystävät!

Oikeen kliseiden klisee, mutta ystävänpäivähän voi olla vaikka joka päivä. Mutta eihän se haittaa, että kalenterikin muistuttaa välillä ystävien tärkeydestä. Eihän ystävänpäivän tarvitse tarkoittaa yletöntä krääsää ja turhuuden palvomista. Päinvastoin. Ystävänpäivän kaupallisuus voidaan unohtaa samantein ja keskittyä siihen olennaiseen, eli ystäviin, rakkaisiin ja heidän hemmotteluun. Tästäkin päivästä voi ammentaa itselle ja muille hyvän mielen. Ja täyden vatsan.

Parhaiten osaan hemmotella siis herkkujen avulla. Pikkuleipiä, täytekakkuja, piirakoita… Ihan mitä tahansa leivonnaisia ja kaiken käsistään lähtevän kun voi tuunata ystävänpäivän mukaisesti sydämillä ja hemepillä koristeilla.

Tällä erää leivoksen muoto kehittyi mielessäni sitä mukaa kun sitä rupesin tekemään. Eli aikomuksena oli tehdä murotaikinasta keksin muotoinen pohja ja päällynen, törsötellä väliin ja päälle jotain kermaista moussea ja koristella nätiksi. Mutta tekovaiheessa muistin erään Kuortanelaisen leipomon herkkutuotteen vuosien takaa; Äkkimakean pikkuleivonnaisen, jonka syötyään tiesi sitten makeaa syöneensä. Niinpä lähdin jäljittelemään muistojen perusteella sitä, koska kyseistä leipomoa ei ole vuosiin enää ollut olemassa, enkä ole siis maistanut tätä makuyhdistelmää aikoihin.

Murotaikina

4,5 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
2 tl vaniliinisokeria
200g voita

Kuivat aineet sekoitetaan yhteen ja sen jälkeen nypitään käsin voi jauhoseoksen joukkoon. Taikinaa seisotetaan jääkaapissa pari tuntia, jonka jälkeen se kaulitaan vähän vajaan 1cm vahvuiseksi levyksi, josta otetaan muotilla pyöreitä leipäsiä, halkaisijaltaan noin 7cm. Pyörylöitä paistetaan 175 asteessa noin 10 minuuttia. Hieman saa väriä tulla pintaan.

Sillä aikaa kun taikina oleentui jääkaapissa, tein marenkivoikreemin. Tämä on hieman vaativampi osio ja vaikka yleensä en ihan niin nuukasti ohjeita noudata, niin tämän tekemisen voi helpolla sössiä, jos alkaa sooloilemaan. Tärkeää on siis noudattaa ohjeita, olla kärsivällinen ja omistaa digitaalimittarin.

Marenkivoikreemi

2 munan valkuaista
1,25 dl sokeria
200g voita (mieluusti suolatonta, mutta ei ole välttämätöntä)

Valkuaiset erotellaan tarkasti ja vatkaillaan metalliastiassa sokerin kanssa vaahdoksi. Kattilaan laitetaan pieni määrä vettä, se lämmitellään kuumaksi ja marenki metalliastiassaan nostetaan kattilan päälle. Marenkia vatkataan vesihauteen päällä kunnes marengin lämpötila nousee 60 asteeseen. Tämän jälkeen siirrän marengin muoviastiaan, jossa teen jäähdytyksen. Koko jäähtymisen ajan marenkia vatkataan. Lämpötilan pitää laskea noin 35 asteeseen. Sen ei saa olla niin lämmintä, että sekaan laitettava voi sulaa. Tämän jälkeen siis pieniksi kuutioiksi palottu huoneenlämpöinen voi vatkataan pala kerralla marengin joukkoon. Tässä kohtaa täytyy olla hieman kärsivällinen ja vaikka ensin näyttäisi siltä, että massa juoksettuu, sen vatkaamista tulee jatkaa niin kauan, että se kiinteytyy tasaiseksi ja kiinteäksi. Sen tietää ja tuntee käteen, kun se on valmista. Ensimmäisellä kerralla tätä tehdessäni suorastaan hämmästyin, kun se muutos tapahtui.

Marenkivoikreemiin voi sekoittaa huoletta jotain makuaromia ja tällä kertaa laitoin mukaan pari tippaa vanilja-aromia. Marenkivoikreemin valmistusta oon opiskellut mm. Annin ohjeiden avulla.

Tämä marenkivoikreemikin itsessään on myös makumuisto menneisyydestä. Nuoruudessani oli kotipaikkakunnallani suuressa huudossa paikallisen leipomon ’rakopullat”; pitkulaiset munkit, joissa oli täytteenä mansikkahilloa ja voikreemiä.

Palataan muisteloista takaisin ja ryhdytään kasaamaan näitä äkkimakeita leivoksia. Alimpaan osaan levitetään vadelmahilloa ja päällimäiseen osaan kerros voikreemiä. Osat yhdistetään ja voikreemillä voidellaan myös reunat. Tämän jälkeen reunat pyöritellään nonparelleissa. Leivokset on hyvä jäähdyttää ja kovattaa jääkaapissa, että osat ei luistele pois sijoiltaan, vaan keksintö pysyy kasassa. Päälle ripaus tomusokeria ja siinä se sitten tönöttää! Myllärin äkkimakea!

Hyvää ystävänpäivää ❤

 

Laskiaispullaa!

En oo aiemmin osannut leipoa oikeaa pullaa, eli paikallisittain nisua. En ollenkaan! Joskus nuorempana, ensimmäisiä kertoja pullan leipomista yrittäessäni, niistä tuli aina kovia kuin pesäpallot. Ja joka kerta sama ongelma toistui. Sitten tyydyin pitkät ajat puolivalmisteisiin. Riittävästi kun puolivalmiin pakastepullan päälle lyö voita, niistäkin saa ihan kelpokamaa.

Lopulta kun oon tajunnu sen ajatuksen, jota pyrin seuraamaan kaikessa tekemisessäni, että jos ihminen on käynyt kuussa, miksi MINÄ en muka osaa tehdä jotain? Esim. Siis ei kai pullan leipominen voi olla vaikeampaa kuin avaruusraketin valmistaminen? Ja siihen peilaten yritin sitten sitä pullan leivontaakin niin kauan, että nykyään se jo sitten onnistuu, joten uskallan kyllä nyt ihan julkisesti kertoa, kuinka sitä pullaa oikein leivotaan…

Niin hyvän näköinen kun sellanen perinteinen laskiaispulla onkin, niin mua ärsyttää SUUNNATTOMASTI sen syöminen. Kun ei se onnistu niin eikä näin… siksi oon yrittäny etsiä sitä miellyttävämpää pullamuotoa tähän. Jotenkin oon nyt kallistumassa siihen, että sarvi on kaunis ja suhteellisen helppo syödäkin niin, että joka suupalaan osuu myös sisältöä, eikä se sisältö kuitenkaan turahtele hallitsemattomasti  pitkin naamaa. Kokeilin nyt tehdä myös ”pullakuppeja”, mutta en oo vielä täysin vakuuttunut niistä.

Joka tapauksessa. Tässä se peruspullaohje, jota minä käytän;

2 tl suolaa

1,5 dl sokeria

1 pala hiivaa

0,5 l lämmintä vettä tai maitoa

1 muna

1 rkl kardemummaa

2tl vaniliinisokeria

12-13 dl vehnäjauhoja

150g voita

Suola ja sokeri on siksi ensimmäisenä listalla, kun tässäkin tapauksessa suosin pienen sokerimäärän, suolan ja hiivan keskinäistä liuottamista ihan ensin.

Tähän seokseen on sitten hyvä sekoittaa neste, vaniliinisokeri, kardemumma, loput sokerista sekä muna. Jauhoja sekoitan yleensä taikinaan ensin noin 6 dl. Tämä osuus on helppo vielä sekoittaa vaikka puuhaarukalla. Sittan vaihdan työkaluksi oman käden ja lisään toiset 6 dl jauhoja. Kun jauhot alkaa olemaan sekaantuneena taikinaan, lisätään vaivaamalla mukaan pehmeä voi. Jos sen nyt sitten on unohtanut ottaa ajoissa lämpenemään, (en minä ainakaan tierä kahta tuntia ennen ryhtyväni leipomaan! Ja jos tieränkin, en pääse töistä sitä voita siihen pöydälle nostamaan…) voi sitä lämmitellä sulatusteholla mikrossa. Eikä haittaa jos se vaikka osin sulaa nestemäiseksi. Pulla maistuu silti pullalta.

Kompastuskivi on jauhon määrä! Monissa ohjeissa puhutaan jopa 16 dl:sta puoleen litraan. Sillä mä saan kyllä aikaseks niitä pesäpalloja. Ehdottomasti taikina saa nousemisvaiheessa olla vielä vaikka vähän tarttuvaa. Kun siihen sitten kuitenkin lisätään jauhoja leivinpöydällä, niin jauhomäärä nousee siitä, mikä taikinaan sekoitetaan.

Taikinaa nostatetaan lämpimässä ja vedottomassa paikassa liinan alla niin kauan, että se on turvonnut noin kaksinkertaiseksi. Nostatusaikaan vaikuttaa eniten käytettyjen materiaalien lämpötila. Aikaa kuluu siis 20-45 minuuttia.

Pullasarviin tarvitaan tötteröitä, joiden ympärille pullasuikaleet kääritään. Tötteröitä saa valmiinakin, mutta en ole sellaisiin malttanut satsata, vaan teen tötteröt foliosta. Melko helposti pyörittelemällä ja rutistelemalla ne onnistuu näinkin.

 

Pullataikina kaadetaan alustalle ja sitä vaivataan pöydällä ihan huolella. Painellaan ja muokataan jauhotetulla alustalla, kunnes se on tasaista ja valmista työstettäväksi.

Taikina kaulitaan levyksi ja levystä leikataan noin 1,5cm leveitä suikaleita. Suikaleet kieritellään foliotötteröihin suiposta päästä aloittaen, hieman reunoja limittäen toistensa päälle niin että tötteröön ei jää aukkoja.

Näitä aihioita nostatetaan noin 20 minuuttia liinan alla. Voidellaan munalla, ripotellaan päälle raesokeria ja uuniin. Uunin lämpö 225 ja paistoaika noin 10-12 minuuttia.

Pullien jäähdyttyä foliot irrotellaan sarvien sisältä. Hillot ja kermapursotteet tilalle ja siinähän se sitten on!

Pullakuppeja tein seuraavasti: taikinalevystä leikataan taikinapyörylöitä. Paistamisessa käytetään muffinssipelliä nurinpäin. Joka toinen muffinssikupin pohja voidellaan ja taikina pyörylä asetellaan sen pääle. Nostatetaan ja paistetaan. Jäähtyneet kupit irrotellaan pelliltä.

Nämä oli oikeastaan kaikkein kätevimpiä syödä täytteiden kanssa, mutta pullan määrä oli jotenkin liian vähäinen… Eli seuraavalla kerralla yritän ainakin tehdä vahvemmasta taikinasta nämä kupit.

 

 

 

Runebergin tortut

Ensin tehdään ja kovalla vaivalla koristellaan niitä pipareita jouluksi ja sitte niistä jää osa syömättä. Paitti että mä oikeastaan toivonkin, että niitä jää rittävästi niin, että voi sitten ihan reiluun tehdä näitä Runebergin torttuja. Käytän Runebergintorttujen taikinaan myös muut joulusta yli jääneet makeat leivonnaiset. Ja siitä syystä ollaan taas siinä ytimessä, että hyvää tulee, mutta ei kahta kertaa samanlaista!

Mutta ihan tosissaan. Jos joulusta jää yli mitä tahansa pikkuleipiä tai vaikka kuivakakkuja, kaikki toimii murskattuna tässä leivonnaisessa. Käytän tähän myös säilytyksessä kovettuneet fariinisokerit ja muut jämät; mantelirouheet, kookoshiutaleet… Eli tämä on oikein varsinainen jämistä syntyvä herkku! Sitä kierrättämisen ja nuukuuden arvostamista kai se tarina Runebergin Fredrikastakin ja legenda torttujen alkuperästä korostaa…? Mutta ei tuu kyllä pahaa mieltä siitä, että pitäis jotain heittää pois.

Näitäkin torttuja oon kokeillut tehdä todella monella eri ohjeella ja niin kuin monesti aiemmin, taas puhutaan makuasioista. Ohjeita on monenmoisia, mutta sille ei saa mitään, että ottaa tämä leivonnainen minkä tahansa muodon, se on silti ylirasvainen, mutta NIIN hyvää.

Hankin juuri silikonisen Runebergintorttu-muotin, jossa on tila kuudelle tortulle kerrallaan ja silläpä tulee ihan semmosia kaupan tekoosen näkösiä leivoksia! <3 En ollut lainkaan pettynyt tähän hankintaan, vaikka VAIN kuuden leivonnaisen tekeminen kerrallaan, on tuskaisen hidasta mulle. Tulipa pohjalaisittain ilmaistua… Siis tarkoitan, että olin tyytyväinen ostokseeni. Seisoin toki ensin kaupassa silmät suljettuna ja käsi kiinni siinä muotissa useamman minuutin. Hinta meinas ottaa kipeää, mutta sitten päätin, että oon ostellu ihan vain yksittäisten juhlien leivonnaisia varten ennenkin tarvikkeita, joita ei tarvita kuin sen kerran. Miksi siis tekisin nyt poikkeuksen, kun sama rumba toistuu tällä aiheella kuitenkin ihan vuosittain?

Tortuthan nyt voi tehdä vaikka muffinssivuokiin, mutta nimenomaan sen taikinan rasvaisuuden vuoksi paperiset vuokat kostuu ihan läpiasti rasvasta, eikä ne oo sen jälkeen enää kivoja käsitellä. Paitsi jos viitsii satsata niihin vuokiin ja hankkia laadukkaampia, esim. kartonkisia tai foliopintaisia muffinssivuokia. Mutta noin kolmen vuoden tarve vahvoja muffinssivuokia mun Runebergintorttuja varten vastaa jo sitten tätä silikonista Runebergintorttumuottia. Eli taas säästin ostamalla…? Suosin kuitenkin usein vähän suurempia linjoja tässä(kin) touhussa. Helpoin ja varsin kivan näköinen Runebergin torttu syntyy pellillä tai piirakkavuokassa. Pellillisen leikkaan neliöiksi ja teen jokaiseen neliöön oman hillosilmän ja taas piirakkavuokaan teen yleensä yhden ison hillosilmän keskelle lättyä.

Niin. Ja voihan sitä yhdistää myös ystävän- ja Runeberginpäivän. Eli kun tekee Runebergin tortun sydänvuokaan, niputtaa kätevä emäntä näppärästi kaksi teemaa… Heleppoapa hyvinkin!

Tässä oma ohjeeni isohkoon vuokaan:

150 g                   voita

2 dl                      fariinisokeria (ruokosokeri tai tavallinen kidesokeri käy myös)

3                           munaa

rommiaromia muutama tippa

2 dl                      spelttijauhoja (ja taas käy tavallinenkin vehnäjauho)

3-4 dl                  pikkuleipämurua

1,5 tl                   leivinjauhetta

1 tl                       kardemummaa

1 dl                      mantelirouhetta (halutessaan voi jättää poiskin)

1 dl                      mantelijauhetta

2 dl                      kermaviiliä

Vadelmahilloa

Tomusokerikuorrutusta

  • Piparit murskataan tehosekoittimella tai smoothiekoneella muruiksi (ja kyllä tämän osion kaulimellakin voi halutessaan tehdä).
  • Voi ja sokeri vatkataan ”vaahdoksi”
  • Munat lisätään yksitellen voi-sokeriseokseen. Vatkataan munien välissä ja lopuksi niin, että taikina on tasainen
  • Sekoitetaan mukaan rommiaromi
  • Kaikki kuivat ainekset sekoitetaan keskenään, lisätään seokseen puolet jauhoseoksesta, kermaviili ja loput jauhoseoksesta. Sekoitetaan taikina tasaiseksi.

  • Ohjeessa on pikkuleipämurun määrän kohdalla 3-4 dl. tämä siksi, että pikkuleipämuru on vuosittain vähän erilaista riippuen muruseoksen sisällöstä. Ruukaan sekoittaa pikkuleipämurua joukkoon sitten lisää, kun näen minkälainen koostumus on jauhoseoksen mukaan sekoittamisen jälkeen. Eli seoksen ei saa olla juoksettuneen näköistä, vaan melko tahmeaa ja sillä tapaa tasaista, että ainesosat ei erotu toisistaan.
  • Voidellaan halkaisijaltaan noin 28cm vuoka ja levitetään taikina vuokaan

  • Paistetaan 25-30 minuuttia 180 asteessa
  • Kostutukseen käytetään punssia, jota multa ei kyllä löydy! Niinpä tein sitruunalikööristä (jonka ohjeen kirjailen vielä tänne joskus…) ja rommiaromista miksauksen, jolla tortut kostutin. Toimihan se!
  • Lopuksi hillosilmä ja tomusokeriympyrä!

 

Tälläisiä helppoja hyvän mielen torttulaisia tällä erää!

Virkattujen liinojen uusiokäyttö

En oikein ole yksittäisten pikkuliinojen käyttäjä. Vaikka pidän monenmoisesta krumeluurista, pitsistä ja romanttisista asioista, yksittäiset pienet liinat ei vaan sovellu mun käyttöön. Jostain netin syövereistä idea liinojen uusiokäytöstä jäi mieleen. Kadotin ajatuksen pitkäksi aikaa, mutta jostain se putkahti sitten taas pintaan. Onneksi 😊

 

Vanhoja virkattuja liinoja löytyi omista ja miehen kätköistä. Lopulta kierrettiin jopa kirpputoreja liinoja etsien ja poikkeuksetta joka torilta jäi liina tai useampi kotiin viemisiksi. Ihaninta tässä on kuitenkin se, että ne jo lapsuudesta tutuiksi muodostuneet virkatut liinat kuvioineen löysivät tiensä uudestaan minun arkeen ja juhlaan. Ja sensijaan että kaikki nämä kauniit liinat olis maannut kaapissa taas seuraavat 20 vuotta, niille löytyi käyttötarkoitus.

Hain liinoista suurinpiirtein saman sävyisiä yksilöitä, joita sitten lähdin yhdistelemään aina yhdeksi isommaksi kokonaisuudeksi. Mutta kukapa kuitenkaan kieltäisi käyttämästä riemunkirjavia liinoja keskenään? Oma viehätyksensä siinäkin olisi. Tai kuka estää värjäämästä lopulta koko hommelia esim. mustaksi? No niin kun minä oon sen valkoisen ja vaaleiden sävyjen ystävä… Liinoja olisi mahdollisesti voinut laittaa enemmänkin päällekkäin, mutta pidin siitä että jokainen liina erottuu ryhmästä silti omana itsenänsä. Käytin myös virkattuja lasinalusia täyttämään isoimmiksi jääviä aukkoja.

Olen nähnyt kuvia samalla idealla totutetuista kappaverhoista. Idean soveltaminen jatkuu omalta kohdaltani niin, että seuraavaksi yhdistelen liinoja salusiiniksi keittiön ikkunaan. Näkisin silmissäni luonnonvalkoisista pitsiliinoista kootun salusiinin ja sivuun vedetyt ruutuverhot… Sellaista maalaisromantiikkaa.

Tässä oli taas yksi löydetty ja lainattu idea, jonka toteuttamatta jättäminen olisi ollut ihan oma tappio.

Virkattu matto

 

Jossain vaiheessa elämää tuntui kovin kaukaiselta ajatus maton virkkaamisesta. Syystä että luulin semmoisen olevan liian kova töinen, enkä tiennyt kuteiden hankkimisesta tai ohjeistakaan tuon taivaallista.

Kun muutamia vuosia sitten huomasin, että kuteitahan voi ostaa ihan lähelläni sijaitsevasta askartelu- ja käsityöliikkeestä, lähtikin iso pyörä pyörimään. Tämän löydökseni jälkeen virkkasin syksyn aikana 7 mattoa putkeen ja suurin osa niistä päätyi joululahjoiksi. Silloin sain kyllä loukitua sitten käsivartenikin sellaiseen kuntoon, että opin ihan kantapään kautta sen, ettei tässä voi, eikä kannata ahnehtia.

Nykypäivänä haen kuteeni eräältä matonkutojalta. Tahtoo vaan nämä kivijalkakaupat kadota hiljaksiin ja myynnit siirtyy nettiin. Mä kun tykkään mennä kattelemaan, ja vähän spontaanistikin päättää tarjonnan mukaan sen, minkä väristä mattoa oon seuraavaksi tekemässä. Huono puoli tässä on se, että toisinaan värit ovat uniikkeja ja jos haluaa jatkaa samalla kuteella tai tehdä uuden maton, kyseistä väriä ei välttämättä löydy. Sen ongelman oon ratkaisuut sillä, että ostan kudetta aina sen verran paljon, kerralla, että saan siitä varmasti sen, mitä oon suunnitellut + vähän päälle…

Trikookudetta pidän himpun hankalana virkattavana, koska sen muoto ja paksuuskin voi vaihdella vyyhdissä aika paljon. Sitä mun on jotenkin hankala saada koukulla aisoihin. Mutta pääasiassa se on vaikea vastus siksi, että se myydään aina vyyhteinä. On aika ärsyttävää keriä se vyyhdistä kerälle… Se on kyllä huomattavasti edukkaampaa kuin ontelokude, mutta silti yleensä ostan sitä onteloa. Ja tältä matonkutojalta saan ontelokudetta rullissa <3

Kauhavan Lankavan sivuilla on ihania mattojen ohjeita. Samoin Lappajärven Värjäämöltä löytyy pari kivaa mallia. Kuvissa olevista matoista suurin osa on Lankavan Asterimaton variaatioita.

Joskus joku vinkkas, että sopivalla pyöreän virkatun liinankin ohjeella voi maton tehdä, mutta kun lähdin sitä kertaalleen kokeilemaan, meni homma heti alkuun sen verran mönkään, että päätin kirkastaa ajatusta vielä vähän aikaa ja kokeilla sitä joskus toiste. Ihan matematiikkaahan tämä ohjeiden soveltaminen kuitenkin on. Silmukoiden täytyy lisääntyä kierroksittain niin, että ympyrän piiri pysyy oikean kokoisena.

Yleensä valmiiden ohjeiden matot ei oo oikean kokoisia mun tarpeisiin, joten jätän kierrokset kesken tai lisään niitä niin paljon, että saan matosta sopivan kokoisen. Näissä kierrosten lisäämisessä olen myös kantapään kautta oppinut sen, kuinka se tulee tehdä… Jos silmukoita lisää liikaa, matosta tulee helposti reunoiltaan lerpattava ja se ei käytössä oo kyllä hyvä. Kun maton tulee olla ihan tasainen ja sen tulee olla lattiaa myöden sillä tapaa matalana ja litteänä niin, ettei siihen kompastu.

PYLPYRÄ-MATTO

Tässä ohje pylpyrä-mattoon.

Tähän mattoon kului vähän vajaa kolme kiloa ontelokudetta ja virkkasin sen nro.9 koukulla.

Aloitetaan tekemällä 6 silmukkaa, jotka yhdistetään piilosilmukalla lenkiksi

Jokainen kierros aloitetaan 3:lla silmukalla, jotka lasketaan yhdeksi pylvääksi.
Jokainen kierros lopetetaan piilosilmukalla kierroksen aloittavan kolmesta silmukasta syntyvän pylvään ylimpään silmukkaan.

S –    ketjusilmukka
Ps –  piilosilmukka
P –    pylväs
Kp – kohopylväs

*- – – – – – * toistetaan kierroksen loppuun saakka

1. 3 s + *s, p seuraavaan silmukkaan*– yht 20s
2. 3s + 2p ketjusilmukkakaareen, *jokaiseen kaareen 3 pylvästä* – yht 30s
3. 3s + kp, *p, kp edelliseen pylvääseen, p, kp, p kp ed p*, (kohopylväitä ja pylväitä vuorotellaan. Joka toinen kohopylväs tehdään samaan (huom! edellisen kierroksen) pylvääseen edellisen pylvään kanssa) – yht 40s (kierroksen viimeinen on kp, jolloin kuvio vuorottelee)
4. 3s 2p 2p samaan silmukkaan, *3p 2 samaan*… pylväät tehdään silmukan takareunaan – 50s
5. 3s + 2s jätetään väliin 1 silmukka p, *2s 1 silmukka väliin p*… – yht 75s
6. 3s 2 pylvästää kaareen, *3p jokaiseen kaareen* – yht. 75s
7. 3s kp p *kp, p*… ringin aikana lisätään 4 kertaa, eli tehdään kp edelliseen pylvääseen. – Yht 79
8. 3s 4p, 2 p samaan silmukkaan, *5p, 2 pylvästä samaan silmukkaan* – yht.93

Jatketaan samalla kaavalla niin pitkään kun vain haluaa. Silmukoiden lisäämistä kierroksen aikana vain harvennetaan

9. 3s + 2s jätetään 1 silmukka väliin *1p 2s 1p jätetään yksi väliin*
10. 3s + 2p kaareen, *3p jokaiseen kaareen*
11. 3s, Vuorotellaan *p ja kp*
12. 3s + 7p, 2p samaan, *8p, 2p samaan*
13. 2s, jätetään 2 väliin *p, 2s, jätetään 2 väliin, p… lisätään silmukoita jättämällä joka 7. kaaressa vain 1 silmukka väliin*
14. 3s, 2p kaareen, *Jokaiseen kaareen 3 p, joka kuudenteen kaareen 4p*
15. 3s + kp Vuorotellaan *p ja kp*
16. 3s + *p jokaiseen silmukkaan*
17. 3s + *2s, 2 väliin, p, joka 5. kaaressa jätetään väliin vain yksi silmukka*
18. 3s + *3p jokaiseen kaareen*
19. 3s + *Vuorotellaan p ja kp… joka 10 pylvään välein kp tehdään edellisen pylvään kanssa samaan pylvääseen*
20. 3s + *p jokaiseen silmukkaan*

Matto on melko tiivis, eli reikäkierroksia on ainoastaan joka neljäs. Silti matossa on vahvasti virkatun maton tunnelma. Tässä matossa tykkään eniten edestä tehtyjen kohopylväiden luomasta kolmiulotteisuudesta (joka ei kuvista kyllä välttämättä käy ihan ilmi). Ympyröitä korostaa mukavasti silmukan taakaosaan virkatut pylväät.

Maton piirretyssä ohjeessa on vain 9 ensimmäistä kierrosta, koska tällaisten piirrettyjen ohjeiden teko ei oo ihan mun juttu. Mutta että tästä jo pääsee käsitykseen siitä, miten se homma silmukoina etenee. Merkitkään ei taida universaalia mallia olla, mutta ne pätee nyt tähän ohjeeseen.

Silmukoiden yhteismäärän pistin ainoastaan ohjeen muutamaan ensimmäiseen kierrokseen, koska niiden laskeminen oli siinä vaiheessa vielä helppoa ja isommilla ja virhelyönnitkin pysyi vielä hallussa. Jatkokierroksilla kukin pystyy itse seuraamaan maton ympärystän laajenemista. Kun tässä kohtaa maton onnistuminen ei enää ole kytkettynä prikulleen tarkkaan silmukkamäärään.

Nämä ohjeiden mukaan virkkaamiset on vähän käsialastakin kiinni. Jos työ alkaa menemään kupille, pitää vähän peruuttaa ja lisätä silmukoita sen oman käsialan mukaisesti ja taas toisin päin; jos reuna alkaa lerpattaa, silmukoita pitää vähentää.

Mutta kuin niin monta kertaa aiemminkin; lopputulos tässä palkitsee <3

Mätitahnahyrrät

Tässä on ehkä nopein ja suolaisin pikkupurtava, jota voi tituleerata itse tehdyksi. Aineksina valmis voitaikina, matitahnaa tuubista sekä juustoraaste.

Yksinkertaisuudessaan voitaikina kaulitaan ohueksi levyksi ja sen päälle levitetään kerros mätitahnaa. Ripotellaan pintaan juusto ja pöritellään taikina rullaksi. Rullasta leikataan noin 1-1,5cm vahvuisia kiekkoja, jotka asetellaan pellille ja paistetaan 200 asteessa noin 15 minuuttia. Aika tarkalla on tämä paistaminen. Kun kyseessä on voitaikina, se jää helposti sisältä taikinaiseksi. Eli reilusti saa tulla väriä pintaan.

Tämä hyrrä on yllättävän makuinen.  Jos ei tiedä, että sisällä on mätitahnaa, ei sitä maustakaan ihan heti arvaa.

Saaristolaisleipää ja kalajuttu

Aivan lyömätön yhdistelmä!! Jos siis sattuu tykkäämään mausteisesta leivästä ja kylmäsavu- tai graavilohesta. Itse en tosta kalasta, tai lähinnä sen suutuntumasta pidä, mutta tässä kohtaa kyseinen kala toimii myös mulle. Varsinkin tälläisenä leivän ja kalajutun kombona.

Saaristolaisleivän teko on niin pitkä prosessi, että jos työpäivän päälle aikoo satsin leipoa, pitää olla vähän asiallakin, ettei yötä myören tartte valvoa. Taikinan nostatus ja paisto, kumpainenkin ottaa aikaa 2-3 tuntia. Yleensä itse nostatan 2 tuntia ja paistan 2,5 tuntia. Aineksina käytetään monensorttista jauhoa, mutta ei suinkaan leipä voi olla näin makoisaa, jos sen pelkästä vehnäsestä tekee.

Toiset leipovat leivän piimään tai appelsiinimehuun, itse olen omanehusta tehdyn leivän kannalla. Tämän leivän leipominen ei ole lainkaan niin hankalaa, mitä käytettävien materiaalien määrästä tai mausta voisi olettaa. Tämä on oikeastaan helpoin leipä, mitä olen ikinä tehnyt.

Ainekset:

1 litra omenamehua
75 g hiivaa
3dl siirappia
1rki suolaa
3 dl maltaita
3 dl leseitä
3dl ruisjauhoja
9dl hiivaleipäjauhoja

siirappivettä voiteluun

Omenamehun on hyvä olla kädenlämpöistä. Huoneenlämpöiseen mehuun tehty taikina ei lähde kovin nopsaan nousemaan.

Sekoitan aina ensin suolan, pari ruokalusikallista siirappia ja hiivan keskenään, koska silloin hiivasta tulee juokseva ja sitä ei ole mitään ongelmaa saada sekaantumaan nesteeseen.

Sitten tähän hiivan, suolan ja siirapin seokseen sekoitetaan mehu, loppu siirappi ja kuivat aineet. Taikina jää melko löysäksi.

Paistamisessa käytän korkeita 1,8 litran foliovuokia paistossa. Vuokat voidellaan ja taikina tasataan niihin ja ne jätetään nousemaan liinan alle.

Nostatuksen jälkeen leipiä paistetaan 175 asteessa 2-2,5 tuntia. Paistamisen aikana leipien pintaa sivellään siirappivedellä.

Tämä leipä ei hetkessä pilaannu. Oikeastaan vaan paranee vähän vanhetessaan. Ei myöskään ole nuukalla, käyttääkö hiivaleipäjauhojen sijaan vehnäjauhoja tai vaikka sämpyläjauhoja.

Kalajutulla on varmasti joku oikea nimikin, mutta mulle riittää tämä kalajuttu. Tämä resepti on oma mukaelmani äitini tekemästä samankaltaisesta herkusta.

Ainekset:

200g kylmäsavustettua lohta
1 prk (150g) tuorejuustoa
1 punasipuli
1 prk smetanaa
2 keitettyä kananmunaa
lohen mätiä (100g tai oman maun mukaan)
tuoretta tilliä

 

Kaikki ainekset pilkotaan pieniksi kuutioiksi ja sekoitetaan yhteen. Jos mädissä on nestettä, se on hyvä siivilöidä pois, ettei kalajutusta tule liian vetistä. Myös kananmunat on hyvä jäähdyttää täysin ennen niiden lisäämistä juttuun.

 

 

Huurteiset hedelmät

Ostin kaupasta pussillisen omenoita. Ihan tavallisia omppuja, mutta niissä oli jotenkin valtavan voimakas tuoksu. Kun pussin suuta vähänkin raotti, tuoksu suorastaan yllätti.

Halusin tuunata omenat aikaan sopiviksi, joten päätin tehdä niihin ”huurteen”. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti munanvalkuaisella ja kidesokerilla.

Varasin munanvalkuaisen ja pullasudin valmiiksi ja syvälle lautaselle kippasin hyvän läjän sokeria.

Aloitin valkuaisen sutimisen omenaan sen alaosasta pidellen kiinni omenan kannasta. Kun olin saanut sudittua valkuaista tasaisen kerroksen noin puoleen väliin omenaa, nostin omenan sokeriläjän päälle ja jatkoin sutimista, kunnes omena oli kauttaaltaan valkuaisella käsitelty. Sen jälkeen nostelin omenan päälle sokeria ja kääntelin sitä sokerissa niin, että sokeria oli tarttunut joka puolelle omenaa. Sitten nostin sen toisaalle kuivumaan ja jatkoin seuraavalla omenalla.

Olen joskus kokeillut painaa omenan tikkuun, jonka päähän sitä on on ollut helppo käsitellä. Se tapa ei kuitenkaan ollut kovin hyvä, koska omenaan tullut reikä vaikutti säilyvyyteen merkittävästi ja omenat pilaantuivat melko nopeasti.

Olen myös tehnyt tätä mandariineille, päärynöille ja viinirypäleille. Siinäpä sitä sitten olikin tuhertamista. Lopputulos palkitsee kun ei yritä liian monimutkaisesti tätäkään asiaa tehdä.

Sinappi

Itsetehdystä sinapista on tullut meillä kyllä lähes klassikko. Sitä ilman ei joulukinkku maistu joulukinkulta. Ja nykyään se on meillä omassa muodossaan vähän niin kuin semmonen juhannussinappikin. Eihän kaikki piittaa itsetehdyn sinapin mausta. Se on samanaikaisesti väkevää ja makeaa, mutta mun suuhun se sopii täydellisesti kinkun ja makkaran kanssa.

Sinapin perusohje on yksinkertainen;

2dl sokeria

2dl kermaa (kuohu tai vispi)

2dl sinappijauhetta

2 munaa

1/2rkl etikkaa

Hankalin asia, mutta ei tosiaan mikään ylitsepääsemättömän vaikea, on sinapin keittäminen. Tämä palaa pohjaan helposti ja sen jälkeen peli on menetetty. Eli tämän hankaluuden vuoksi keitän itse sinapin aina teflon päällysteisessä paksupohjaisessa MUUMIMAMMA-kattilassa <3.

Sinappia keittäessä ei lähdetä hyysikkään, eikä puhuta puhelimessa. Silloin poistetaan kaikki häiriötekijät ja keskitytään vain sen sinapin sekoittamiseen.

Kun kuivat ainekset on sekoitettu kattilassa, sekoitetaan joukkoon kerma ja munat. Hissuksiin tätä sitten keitellään niin, että mieluusti keitos vaikka kerran pulpahtaa, eli saavuttaa kiehumispisteen. Kattila pois liedeltä ja varmistetaan sekoittamalla vielä hetki että se ei jälkikäteenkään jässähdä kattilan pohjaan. Tämä jälkeen sekoitetaan seokseen etikka ja maustetaan esim. sekoittamalla joukkoon 1/2dl konjakkia tai 2 rkl sinapinsiemeniä. Tai vaikka molempia.

Sinappi on siksi mulle mieluisaa tehdä, että kunhan se perussetti on kasassa, sitä voi tuunata ihan miten tahtoo. Mulla on sanonta, joka koskee sinapin lisäksi kyllä montaa muutakin keittiössä tekemääni; ”Tämon hyvää! Ettekä ikinä toiste tuu saamaan samanlaista…” Eli heitän ripauksen sitä ja toisen tätä, enkä mieti sitä, miten paljon mitäkin meni mukaan, vaan sitten kun se maistuu hyvältä, se on valmista.

Erilaisia variaatioita sinapin maustamisessa on ainakin seuraavat;

  • Kokeile tavallisen sokerin sijaan ruokosokeria tai korvaa osa sokerista hunajalla
  • Koko nesteen tai osan kermasta voi korvata vedellä. Kerma pehmentää makua ja yleensä itse käytän vain kermaa. Sinappijauheissa on vähän eroja ja ilmeisesti sen vuoksi koostumus voi olla eri kerroilla vähän toisistaan poikkeavaa. Jos sinappi keittämisen loppuvaiheessa tuntuu kovin kankealta, oon lisännyt joukkoon vähän vettä ja jatkanut hetken vielä keittämistä. Sinappi kun ei siitä jäähtyessään ainakaan lievisty vaan päinvastoin siitä tulee helposti vähän tönkköä.
  • Etikka voi olla tavallista maustamatonta etikkaa, valkoviinietikkaa, balsamiviinietikkaa (tämä tummentaa mukavasti sinapin väriä)… Ihan sitten oman maun mukaista etikkaa ja määrääkin voi pienissä määrin muunnella makunsa mukaiseksi.
  • Mausta sinappi konjakilla, jaloviinalla, pilkotulla chilillä, valkosipulilla, sinapinsiemenillä, pienellä määrällä siirappia, ripauksella suolaa… Tässäkin on lähestulkoon oma mielikuvitus rajana. Toki maustamien voi vaikuttaa vähän säilyvyyteen. Eli jos mausteena käyttää jotain nopeasti pilaantuvaa, se ei sinapissakaan säily sen kauempaa.

Sinappi säilyy hyvänä 2-4 viikkoa. Säilyvyys vähän riippuu niistä käytetyistä mausteista ja kermasta sekä siitä, onko purkki avattu ja lämmennyt huoneenlämpöiseksi monta kertaa. Mun on tähän huono kertoa mitään käytännön esimerkkejä, kun meillä ei sinapit kauaa vanhene, kun ne jo syödään pois kuleksimasta.